Niinhän ne olivat kuin kaksi marjaa, tai ehkä toinen oli hedelmä

On se ollut aika hyvä juttu, että samana vuonna olen ollut kahdella kävelyretkellä ja niin ollen muistan niistä noin samanverran nyt. Jo Englannissa tekemämme jaloittelun aikana juttelimme siitä, mikä siinä oli erilaista kuin caminossa ja mikä taas aivan samanlaista. Tämä postaus kertoo näistä huomioista. 

Valmisteluvaihe oli oikeastaan aika samanlainen, johtuu lähinnä luonteestani, jolle on erittäin vastenmielistä pakata. Caminoa varten harjoittelin aika paljon pitkällä aikavälillä, mutta ehkä se tärkein harjoitus, rinkan kantaminen jäi nollaan kertaan. Enpä rinkkaan koskenut kävelyiden välissäkään ollenkaan. Caminon ansiosta kuitenkin tiesin, että kyllä se reissu sieltä tulee ja alkaa, vaikkei kauheasti hössöttäisikään. Jonkun verran järkevämmin pakkasin Englantiin, minulla ei ollut mitään turhia tavaroita mukanani.

Vaikka niin Espanja ja Englanti alkavatkin samalla kirjaimella, niin on niissä kuitenkin pikkuisen eroa. En ensinnäkään osaa espanjaa juuri ollenkaan, englantia puhun kohtuullisesti ja ymmärrän hyvin. Luulisi sillä olleen enemmän vaikutusta, mutta eipä oikeastaan, Espanjassa pärjäsi aivan hyvin espanjaa osaamatta. Olisi tietysti hyvä osata kieltä ja kohteliasta ja järkevää pystyä sitä puhumaan, mutta espanjantaidon puute ei ole este caminolle, kunhan osaa jotain muuta kieltä, jolla kommunikoida. Pelkällä suomella olisi kyllä vähän heikoilla. Tai en tiedä sitten sitäkään.

On vaikea enää tietää, miten sitä Englannissa (tai ylipäätään missään maailmalla) pärjäisi, jos ei osaisi englantia yhtään. Siellä olin paljon enemmän yhteyksissä ihmisiin kuin Espanjassa, osasin kysyä neuvoa, pyytää apua ja antaakin sitä. Osasin jutustella ja toimittaa asioita. Koska kävelymme Englannissa oli täysin omatoiminen, olimme oikeasti oman onnemme nojassa. Caminolla on kuitenkin se eräänlainen putki, jossa peregrinot kulkevat. Ei sitä oikeastaan tajunnut ennen kuin sieltä tuli pois ja meni toisenlaiselle kävelylle. Erämaavaellukset ovat sitten tietysti vielä aivan omaa luokkaansa, en muuta väitäkään. 

Englannissa (ja koko Iso-Britanniassa) on valtavasti erilaisia kävely- ja vaellusreittejä. Eräs kuuluisa sellainen on esimerkiksi South West Coast Path, jolla on mittaa 630 mailia. Suomalainen bloggaaja käveli matkan keväällä, siitä voi lukea Jalkaisin-blogista. Linkki vie reissun ensimmäiselle etapille, mutta varoitan, sitä reissua kun alkaa lukea, siihen jää koukkuun! Ottakaa pullat pois uunista ja pyykit koneesta ensin. 

Me olimme valinneet käveltäväksemme Wessex Ridgeway Trailin osan läheltä sisareni asuinpaikkaa rannikolle asti. Suora matka rannikolle on vain noin 30 km, mutta reitti on mutkitteleva niin, että viikossa suunnittelimme kävelevämme noin 120-130 km. Valitsemamme reitti oli vain yksi seudulla risteilevistä reiteistä ja virallisten reittien lisäksi joka puolella kulki tavallisia public patheja. Matkan aikana vaihdoimme lopulta monta kertaa käyttämäämme reittiä, kunhan olimme oppineet tulkkamaan kartan korkeuskäyriä ja muuta informaatiota maastosta ja tiestöstä.

Reittien merkinnät olivat erittäin vaihtelevia, paikoitellen merkkejä oli lyhyin välein ja hyvin nähtävissä, paikoin ei juuri ollenkaan tai ne olivat piilossa kasvustossa, kaatuneissa tolpissa tai muuten rikkoutuneita. Aluksi meillä oli vähän liian caminomainen tunnelma, olimme tyytyväisiä löytämäämme merkkiin ja tallustelimme eteenpäin juurikaan tuumimatta tai karttaa lukematta. Oletimme, että kun tulemme laitumen toiselle laidalle tai risteykseen, olisi siellä uusi merkki. Mitä vielä! Siellä oli tai oli olematta. Toisena varsinaisena trail-päivänä eksyilimme sen verran ja kävelimme niin monta ylimääräistä kilometriä, että järki oli otettava päähän, karttaa oli luettava aivan koko ajan. Sellaista ei Espanjassa koko aikana tapahtunut, eihän meillä edes ollut karttoja, vain opaskirjan pieni kuva, jossa tärkeintä oli vessojen ja baarien sijainti. 

Onneksi kuitenkin opimme kantapään kautta, että merkkejä on katsottava muutenkin, kuin että tuossa se nyt on. Niissä oleva nuoli oli tällätty osoittamaan ainakin viitteellisesti sinne suuntaan, jonne merkiltä oli lähdettävä, jos edessä ei ollut nähtävillä selkeää polkua. Laajan laitumen tai pellon toisella laidalta oli otettava joku kiintopiste ja sitä kohden mentävä ja reunalta sitten etsittävä missä se merkki mahtaisi olla. Usein reitti kulki portilta toiselle, mutta välillä portteja oli vastalaidalla useita ja niistä oli älyttävä valita oikea. Kuten kerroin, eksyimme muutamaan kertaan, emme huomanneet merkkejä tai niitä ei kertakaikkiaan ollut ja kuljimme harhaan. Jouduin muutamaan kertaan paikantamaan meidät mobiilidatalla, mutta sekään ei kyllä kaksisesti Englannin maaseudulla toiminut. 

Siitä tulikin mieleen toisen Espanjaa ja Englantia erottanut seikka, ainakin siis caminoreitin osalta. Siellä ei ollut oikeastaan koskaan tarvetta mobiilidatan käyttämiselle, enkä oikeasti tiedä, miten kattava verkko siellä on. Mutta wifiä oli niin laajalti saatavilla, että yhden käden sormilla oli laskettavissa ne baarit tai majoitukset, joissa ei nettiä löytynyt. Englannissa yhteydet olivat paljon nihkeämmät riippumatta siitä, miten sitä oli majoituksissa luvattu. Muutamissa pubeissa löytyi wifiä ja niissä viihdyimmekin hyvät tovit. Käytin mobiilidataa jonkun verran, lähinnä paikantamiseen ja muutaman kerran postia tarkistaakseni. Hyvin usein puhelimessa ei ollut minkäänlaista verkkoa edes asutuksen lähellä.

Entä sitten talouspuoli? Camino Espanjassa oli  minun varoillani hyvinkin saavutettavissa, nytkin kun tulen toimeen alle puolella normaaleista tuloistani vuorotteluvapaan aikana. Päivittäisestä elämisestä selvisi Espanjassa muutamalla kympillä, olisi pärjännyt vielä vähemmälläkin, jos olisimme käyttäneet enemmän albergueita. Ruokailutkaan eivät olleet kalliita, joten kukkarolle camino ei minunlaiselleni työssäkäyvälle ihmiselle käynyt raskaaksi. 

Kävelymatka Englannissa on sitten kalliimpi juttu. Majoitukset olivat nyt kiivaimpana lomakautena melko arvokkaita, maksoimme tyypillisesti 100-120 puntaa yöltä kahden hengen huoneessa, välillä aamiaisesta vielä lisää. Jotkut majoituspaikoistamme olivat airbnb-paikkoja, niissäkin hinnat olivat tapissa. Yksi majoituspaikoistamme oli yhteisö, jossa majoittuvat ihmiset ovat siellä muista syistä kuin me, joten annoimme pienen lahjoituksen korvauksena yösijasta ja aamiaisesta. Mielestäni olimme osin melko samantasoisissa paikoissa kuin Espanjassa ja maksoimme niistä kaksin, kolmiskertaisestikin. Lyhyellä matkalla tämä ei käy liian arvokkaaksi, mutta viittä viikkoa minun kukkaroni ei olisi kestänyt niillä hinnoilla. 

Ruokailut maksoivat myös enemmän, mutta edullisestikin voi syödä, kun valitsee pub-aterioita, jotka ovat todella täyttäviä, yhdellä suurella aterialla pärjää koko päivän, vaikkei se mitenkään terveellistä olisikaan. Emme kovin paljon käyneet paikallisissa kaupoissa, sillä ei niitä maaseudulla montaakaan osunut kohdallekaan, sama tilanne oli paikoin caminollakin. Minulla oli taas mennä ruokahalu, tämä tapahtui sinä kovimpana kävelypäivänä, jolloin oli lämmintä ja eksyilimme urakalla ja kävelimme paljon enemmän kuin oli tarkoitus. Sinä iltana en halunnut syödä päivällistä ollenkaan, en halunnut muuta kuin mennä nukkumaan. Kokonaan ruokahaluni ei onneksi mennyt, vaan aamulla olin aivan kunnossa. 

Kanaa Englannissa

Kania Espanjassa

Maisemiltaan Englanti oli kyllä aivan ihana, polut kulkivat hyvin kauniissa paikoissa ja välillä olimme mäkien ja kukkuloiden laella, välillä niiden välissä solissa. Espanjassa caminolla muistin paljon vähemmän katsoa maisemia, enemmän menin kuvitteelliset silmälaput päässäni ja katsoin vain eteenpäin. Reitit Englannissa olivat paikoin hyvin umpeenkasvaneita, saimme oikeasti raivata tietämme lukuisissa pusikoissa nokkosten kutitellessa ja oksien raapiessa ja kulkea oikeasti vilja- ja maissipeltojen läpi. Espanjassa ei ainakaan aikaisin keväällä ollut sellaisia paikkoja, vaan koko reitti kulki selkeästi nähtävää polkua tai tietä. 

En muista, että olisimme kiivenneet monenkaan aidan ylitse Espanjassa, Englannissa kiipesimme kymmenien porttien ylitse ja avasimme erilaisia virityksiä, kömmimme alitse ja pujottauduimme rakosista sekä ylitimme puroja loikkien tai kiviä myöten. Sähköpaimeniakin kohtasimme monta kertaa. Vaativuudeltaan reiteissä oli yhtäläisyyksiä, nousuja löytyi Englannistakin, joskaan ei ehkä ihan niin pitkiä kuin Espanjassa. Laskuosuuksia meille ei sattunut kovin vaativia jaloittelussa. Lälliä emme kohdanneet Englannissa kuin pari kertaa, melkein riemastuimme niistä kohdista. 

Englantilaista lälliä

Espanjalaista lälliä

Espanjassa emme myöskään osuneet samoille laitumille karjan kanssa, lehmiä ja lampaita tuli paimennettuina kyllä vastaan, mutta Englannissa kuljimme omin päin monen laitumen läpi. Lehmiä ja lampaita oli ohiteltavina, mutta ei onneksi hevosia tai härkiä samojen aitojen sisällä meidän kanssamme. 

Siitä kuuluisasta lomakaudesta huolimatta nähneet montaakaan muuta vaeltajaa tai edes kävelijää Englannissa. Jonkun verran näimme ratsastajia ja eräs heistä antoi meille neuvojakin reitin suhteen. Turvallisuusmielessä Espanja ja Englanti tuntuivat yhtälaisen turvallisilta mailta. Liikenne oli paikoin Englannissa hieman säikäyttävää, mutta kuljimme teitä pitkin mahdollisimman vähän. Liikuimme vain valoisaan aikaan, kuten caminollakin, emmekä kohdanneet minkäänlaista vaaraa tai uhkaa kummassakaan maassa. 

Eräs seikka jäi kyllä hauskana mieleen. Jos pitäisi sanoa, että kummassa maassa on paremmat säät, niin pitäisi kyllä sanoa, että Englannissa! Meidän 9 päiväisellä jaloittelullamme oli vain aurinkoisia päiviä, emmekä käyttäneet lainkaan sadevarusteitamme, emme ottaneet niitä edes esille kertaakaan! Lämmintäkin oli sopivasti ja viilentävää tuulta. Samaan aikaan retkemme kanssa on tuttuja ollut caminolla, on sitten myöhemmin kiinnostavaa kuulla, millaisen caminon he ovat saaneet säitten puolesta. Meillähän oli sadetta ainakin tarpeeksi huhtikuisella reissullamme. 

Näin Espanjassa

Näin Englannissa

Jos minun pitäisi valita kummasta pidin enemmän, caminosta vai jaloittelusta niin sanon, että molemmista. Kummassakin kävelyssä oli omat mahtavat puolensa ja jos ne jotain tekivät selväksi niin sen, että minä olen kävelijä ja sellaisena haluan kehittyä. Kumpaankin maahan voisin mielelläni lähteä uudelleen kävelemään, mutta myös moneen muuhun paikkaan. Suomessakin, mutta täällä ehkä vähiten mielelläni. Mietin, että jos maanantaina lähtisin tästä kävelemään pohjoista kohden, niin perjaitaiksi saattaisin ehtiä jo Viitasaarelle, eikä siinä välissä olisi paljon mitään...

Ei se ota, jos ei annakaan

Päivälleen kuusi vuotta sitten olin sairaalassa. Olin edellispäivänä, ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen livennyt töissä rappusissa ja nilkkani meni nätisti sanottuna tuusan nuuskaksi. Seuraavana päivä nilkka leikattiin Jyväskylän Keskussairaalassa. En ikävä kyllä muista enää minut leikanneen kirurgin nimeä, mutta sen muistan, miten hän kielsi minua luopumasta haaveestani kävellä camino. Balettitanssijan uran voisin unohtaa hänenkin puolestaan. Se oli muutenkin kutakuinkin selviö, olinhan tuolloin 44-vuotias. 

Tänään ajattelin tuonaikaisia tunnelmiani kulkiessani tuttua reittiä kotiin työpaikalta. En tehnytkään pitempää lenkkiä, koska minulle ilmaantui menoja aamupäivälle. Tein kuitenkin jotain muuta, mitä en ole tehnyt sitten lapsuuden. Ja teininä pakotettuna. Minä nimittäin hieman juoksin. Olen saanut päätettyä, etteivät lenkkarini ole liian pienet ja kokeilin reitin erilaisilla osuuksilla juosta minuutin ja kävellä neljä. Suurin osa reitistä on asvalttia, mutta monessa kohdin piennarta on sen verran, että kulkea voi myös hiekkareunuksella. 

Olin kävellyt alun noin puolitoista kilometriä, kun ajattelin, etteihän se ota jos ei annakaan. Katsoin minuutin vaihtumisen vivofitistä ja aloin juosta. Ei sitä varmaan kukaan muu juoksemiseksi sanoisi, hidasta hölkkää, mutta minuksi selvästi nopeampaa liikkumista kuin kävelyni. Minuutti meni yhtä nopeasti kuin kaikki muutkin minuutit maailmassa. Kävelin neljä minuuttia ja juoksin taas minuutin. 

Ei se ollut yhtään kamalaa, mutta kuuma minulle tuli. Ilma oli noin 20°C ja minulla oli pitkähihainen paita ja huomioliivini, jonka olkapäät ovat heijastavaa kangasta, se ei juuri hengitä. Selkäosa on kyllä mustaa verkkoa, sillä minun ei tarvitse niin hyvin näkyä selkäpuolelta Decathlonin päätöksellä. Kannattaa siis kävellä tien vasenta reunaa.

Kotimatka sujui noin 15 minuuttia nopeammin ja se on oikeastaan ihan loogista, matkalle mahtui noin 15 minuutin hölkkäosuutta, kuten hienosta Sports Tracker-käppyrästä näkee. Siinä on piikit aina juoksuminuuteista ja kävelyosuudet alempaa käyrää. Pysähtelyt ovat sitä, kun kykin päävartion lähellä poimimassa metsämansikoita evääksi. Yläreunasta kurkkii vähän sinistä maastonkorkeuskäppyrää, en saanut sitä rajattua kuvasta pois.

Ei ole sydänkäyrä, vaan minun tämän aamun lenkkini nopeuskäyrä. 

Nyt kun tästä uskomattomasta suorituksesta on muutama tunti ja olen puuhannut yhtä jos toista, mutta myös ollut vakioasennossani sohvalla jalat alleni taiteltuina, ovat kinttuni hieman tönköt tästä noustessani. Saa nähdä onko minulla huomenna lihasjumeja, niitä mitä ei koskaan ollut caminolla, eikä harjoituskävelyissäkään ollut paria kertaa lukuunottamatta, kun ylipäätään aloin enemmän kävellä. 

Luulen, että kokeilen juoksemista uudelleenkin. Nytkin melkein jo odotin sitä juoksuminuuttia. Korostan sanaa melkein. Yllätyin siitä, että vaikka pulssini nousi selvästi, en hengästynyt juurikaan, tai ainakaan enempää, etteikö se olisi tasoittunut ensimmäisen kävelyminuutin puolikkaalla. Sen huomaaminen tuntui mukavalta. Se on ollut myös mukava huomata tänä vuonna, että nilkkani kestää todellakin satojen kilometrien kävelyn ja ainakin näin pikkukokeilulla myös juoksemista. Tiedä miten tässä vielä hurahtaakaan?

Eilen saitte esimakua Dierks Bentleyn neliosaisesta musiikkivideosarjasta. Nyt on toisen osan vuoro.

Olisi jo sukatkin valmiina

Pian on kulunut kaksi kuukautta caminoni päättymisestä. Aika on mennyt todella nopeasti, olen puuhannut monenlaista, ollut niin blogitouhuissa kuin pienellä Skandimatkallakin. Kovin paljon en ole ehtinyt kävellä varsinaisesti, vain muutamia 10-12 kilometrin lenkkejä. Ensi viikolla Kammenpyörittäjän kesäloman ensimmäinen osuus päättyy ja aion alkaa taas kävellä enemmän. 

Olin melko varma heti caminon jälkeen, että tähän hommaan en kyllä ryhdy enää vapaaehtoisesti ja kukapa minua pakottaisikaan. En ainakaan menisi uudelleen kävelemään samaa reittiä! Mikä kumman järki siinäkin muka olisi? Kokeneemmat sanoivat, että odotapa vain. Löydät itsesi vielä ajattelemasta camino 2:sta, ehkä nopeammin kuin uskotkaan.

Niin on tainnut käydä. Olen saanut itseni kiinni useamman kerran jo siitä, että ajatukset harhailevat Camino Francesin suuntaan ja mietin miten paljon paremmin toisella kertaa tekisin. Kun joku muu suunnittelee caminoaan, tai on jo valmistaumassa siihen, tunnen suorastaan pientä kateutta. Etenkin ensikertalaisia kohtaan. Heillä kaikki on vielä edessä! Miksei minullakin? 

Vakavasti puhuen en ole lähiaikoina lähdössä uudelleen caminolle. En edes Norjaan, vaikka siellä kyllä pieni innostuksen pistos tuntui osuessani Trondheimin lähistöllä Pyhän Olavin Tien varteen ja näin yhden peregrinonkin puinen kävelysauva kädessään ja aivan liian suuri rinkka selässään. Ostin kirkon eteisestä reittiin liittyvän muistopinssin ja huokaisin. 

Joku voi luulla, että olen lopettanut countryn kuuntelemisen, mutta en todellakaan! Tänään ehdotan teille kuunneltavaksi Florida Georgia Linen kappaletta H.O.L.Y. 

Terveisiä kotiin ja koottuja kliseitä

Kunhan tästä päivä valkenee, nousee kaksi virkeää ja hyvin levännyttä sisarta hotellin pehmeistä vuoteista, pukee päälleen harkituimmat asukonaisuutensa ja menee aamiaiselle. Samalla he lueskelevat päivän lehtiä, heidän espanjansahan on mitä sujuvin ja maan talous, tiede ja taide suurimpia mielenkiinnon kohteitaan. Aamiaisen jälkeen he jatkavat löytöretkeä itseensä, menevät epämukavuusalueilleen ja etsivät itseään osana vuosisataista pyhiinvaeltajien tasaista helminauhaa. 

Suomeksi: Nukkuakaan ei jaksa määränsä enempää, yö on piehtaroitu erilaisten tuntemusten vallassa, minun unissani me vain yhä uudelleen kävelimme samasta alikulkutunnelista, jonka seinään oli maalattu iloinen kuva ja buen camino!-toivotus. Se tuntui eilisen kävelyn siinä vaiheessa lähinnä vittuilulta (excuse my French).

Aamiaiselle kyllä menemme, muttei liian aikaisin ja asukokonaisuutta on syytäkin harkita, minkä rievun nyt kehtaisi päälleen pukea, mikä olisi vähiten mudassa lahkeista. Päivän lehtiä ei viitsi selailla, mutta yksi olisi kyllä hyvä olla mukana, kun välillä lusmuilemme hotelleissa albergueiden sijaan ja vanha lehti kenkien alla säästäisi siivoajan työtä.

Seuraava kohde on paikallinen Itella, toivottavasti sieltä voi ostaa pakkaustarvikkeita, tukevan pussin tai laatikon. Lähetän kotiin yhden liian lepattavan sadeviitan, retkityynyn ja hienot aurinkolasini, joiden kadottamista pelkään enemmän kuin Suomen eroa EU:sta. Myös paksun Fjällräven-rinkkasuojan lähetän kotiin. Se on kyllä toimiva lentomatkoille kuljetuspussina, mutta sadesuojaksi rinkalleni liian suuri ja painava koko matkan mukana kanniskeltavaksi. Ostin eilen retkeilykaupasta kevyen, iloisenkeltaisen sadesuojan. Kun Kammenpyörittäjä tulee hakemaan minut 2.5. periltä,  hän voi tuoda suojan tullessaan kotiin lentoa varten, tai sitten käärimme rinkan muovipussiin. 

Kotiin lähtee myös hassu hattu,  josta en ostaessanikaan ollut varma, se on liikaa Vaahteramäen Eemelin mössykän näköinen.  Jos minulla olisi pössykkä, niin ehkä sitten. Pitää ostaa joku lierihattu ja halvat aurinkolasit. Kotiin lähtee  vielä pikkusälää, otsalamppu (puhelimen valo riittää), aterimet (siskolla on kaksi sporkia) ja muki. SealSkinz-sukat ovat tarpeettomat, koska kenkämme toimivat hyvin. Toivon, että paketti painaa noin  kuusi kiloa, mutta kai sen paino on jotain  puolentoista, kahden paikkeilla. Rinkka on paljon väljempi ilman noita romppeita, joita kotona pidin ihan tosi tarpeellisina mukaan otettaviksi.

Sitten menemme korvat luimussa bussiasemalle ja toivomme pääsevämme noin  10 km pätkän reittiä julkisilla. Bussista hypätessämme toivomme, ettei kukaan näe ja jatkamme kävelyä muina peregrinoina. Että semmoista tällä kertaa. Buen camino vaan meillekin!

Aurinkoa nähtävillä

Eilinen sade on ainakin näin pitkäperjantain aamusta ohitse. Olen nukkunut pois unettomuutta, jota keräsin kotona. Kahden tunnin aikaero sopii minulle hyvin, vaikkei siinä mitään logiikkaa olekaan. Alan olla yhtälailla kärsimätön ja peloissani. Haluaisin päästä jo kävelemään, mutta puolet minusta jännittää sitä miten päivittäinen kävely lähtee sujumaan.

Sisarellani on vielä paljon puuhaa niin omien valmisteluittensa kuin yhteisön pääsiäistapahtumienkin kanssa, joten keksin itselleni jotain tekemistä ja pysyn pois jaloista. Sain aatteen, että menisin kävelemään, mistä kummasta sekin pätkähti päähäni? Kävelemään! Luulen, että osaisin mennä saman reitin kuin eilen kuljimme, "aina oikealle". Reitillä olimme välillä niin korkealla, että pystyin hahmottamaan missä Hilfield Friary sijaitsee, siskoni ihmetteli,  että miten näin sen yhden pihaan pysäköidyn matkailuauton sinne reilun mailin päähän. Täytyy tarkistaa onko sama matkailuauto paikallaan vielä, ettei suunnistukseni epäonnistu. Tai valita joku varmasti paikallaan pysyvä maastomerkki.

Täällä on tapa, josta pidän kovasti, hiljaisesta aamiaisesta. Sen aikana ei puhuta mitään, ei toivotella hyvää huomentakaan ääneen, ei tarvitse edes katsoa kenenkään. Kukin vain ottaa syömistä ja teetä, istuu pöytään. On aivan hyväksyttävää ottaa mukaansa lehti tai kirja ja lukea aamiaisen ajan.  Ensin olin hieman varuillani, etten vahingossa sano mitään, mutta kyllähän hiljaa oleminen introvertiltä onnistuu. Tällainen tapa voisi sopia kotonakin etenkin aamuäreille hyvin, mutta niin, että se olisi yhteinen sopimus. Kyllä sen aamiaisen voi hoitaa ilman rupatteluakin. Heti ruokailuhuoneen ulkopuolella englantilaiset jo juttelivatkin taas tavalliseen tapaan, miten nukuit, näyttää sateiselta jne.

Toinen mukava tapa oli aamun ensimmäisen työrupeaman jälkeinen teetauko suojaisella sisäpihalla. Sisareni kertoi, että se on aina ulkona olipa sää mikä hyvänsä, kovalla sateella teekärry rullataan katoksen alle. Minä en juo kovin paljon teetä, mutta täällä se kyllä maistuu hyvin.

EDIT: Aurinkoisena päivänä kannattaa pistää tallelle, kuten Kenny Chesney, Save It For The Rainy Day. Tämä on kokeilu saanko sittenkin kävelymusiikkia liitettyä postauksia muutaman mutkan kautta ilman, että postauksen päivämäärä muuttuisi. Sormet ristiin, että onnistuu!

Hieman myöhemmin:

Olikin oikein mukava 10 000 askelen mittainen auringonpaisteinen aamukävely. Nyt vastavaloon olikin paljon vaikeampi erottaa yksityiskohtia maisemasta, mutta hyvin löysin perille. Näin muutamia oravia,  rääkkyvän fasaanin (paljon meidän Paistiamme laihemman) ja muutamia lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä.

EDIT: Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Aamuluistelulla

Viime yönä oli pikkupakkanen ja aamu valkeni kauniina. Kun Kammenpyörittäjä lähti töihin, loikkasin autoon mukaan ja kävin moikkaamassa työkavereita. Työpaikalla oli kaikki kuten ennenkin, paitsi että uuden tiskikoneen olivat saaneet, minäkin voisin ottaa! 

Kävelin kotiin muutamia kiertoreittejä niin, että suorimman 8,8 km sijaan matkaa tuli 11 km ja aikaa meni 2 tuntia 15 minuuttia. Paikoitellen oli niin liukkaita kevyenliikenteen väyliä, että täytyi todella kävellä varovaisesti, nastat kotiin unohdettuina eivät juurikaan auta. Se alensi kävelynopeutta, en päässyt viiteen kilometriin tunnissa. En juuri suurempaan vauhtiin usko caminolla, sillä selässäni on silloin rinkka ja osan matkaa on melkoisia nousuja ja laskuja, jotka kummatkin omalla tavalla hidastavat kulkemista. 

Mietin caminomme alkupäätä, jossa talviset olosuhteet voivat olla kahden viikon kuluttua vielä aivan mahdolliset. Olemme tietysti tottuneet lumeen ja pakkaseen, muttemme kyseiseen reittiin, joten ei ole syytä olla pohjoismaisesta taustasta huolimatta ylimielinen sään ja kelin suhteen, vaan kuunnella neuvoja ja suosituksia, joita St Jean Pied de Portissa saamme.

Kävelin itselleni vähän vieraamman reitin metsäisen osuuden, siellä oli hyvä hankikanto ja saatoin kävellä paikoin latu-uraa kelkanjälkeä pitkin tietysti hiihtolatua tärvelemättä. Välillä kävelin mainiota kapeaa polkua, jonka kesältä muistan hyvin kosteana osuutena reittiä. 

Olen todella tyytyväinen, että olen käyttänyt kenkiäni ainakin tuhannen kilometrin verran. Pidän todennäköisenä, että saan caminolla rakkoja jalkoihini ja kengät tuntuvat välillä vihollisiltani, mutta tutuilta vihollisilta kumminkin. En vähääkään usko, että Meindlini hajoavat caminolla, eivät seuraavillakaan. Kävelemiseenhän ne ovat tehdyt. Nastat lähtevät kyllä mukaan niin itselleni kuin sisarellenikin. Ne voi vaikka heittää roskikseen, jollei niitä tarvita, tai lähettää Ivarille meitä odottamaan Santiago de Compostelaan. Camino Forumin pitäjä ottaa vastaan caminolaisten lähettämiä paketteja itselleen. Sitä vaihtoehtoa voi käyttää mikäli alkaa olla liiaksi sellaisia varusteita, joita esimerkiksi sään muuttumisesta huomattavasti lämpimämmäksi ei enää tarvitse, muttei halua hävittääkään.

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Tyler Barrin kappaletta Better in Boots, kengistä on puhuttu tänään myös lempiluettavissani Rinkkaputkessa ja Kaksi puolinomadia-blogissa.

Aamiainen laiturilla

Järvivesien alkaessa pian olla sopivan uimalämpöisiä on luontouintikauden (avantouinnista ei kehtaa ennen jäitä puhua) aloittaminen alkanut pyöriä mielessä päivittäin. Tämä silmällä pitäen pakkasin reppuni toissailtana, laitoin sinne uimakamppeet ja avantouintipaikan avainkortin. Aamulla tulin kuitenkin vilkaisseeksi uintiseuran tiedotetta, jossa luki selvällä suomella, että uimapaikka aukeaa vasta 15.9. Otin uimavehkeet pois repusta ja lähdin pelkälle kävelyretkelle työpaikkaa kohden. 

Eilen aloitin myös syksyn, sillä lämpötila oli kotipihassa vain 5 astetta, kun kello 6 astuin ulos talosta. Puin päälleni niin pitkät lahkeet kuin hihatkin ja jopa pipon päähäni. Sain Campamiitissä Marjalta tuliaiseksi pipon, joka on juuri sopiva, mukavan istuva päähän, mutta silti joustava ja pienen hiipan muodostava. Jos pääsette joskus Marjan pipolistalle, olkaa iloisia, hänen puikoistaan tulee hyvää jälkeä!

Otin kuitenkin pipon pois päästäni ensimmäisen kilometrin jälkeen, ihan niin kylmä ei sittenkään ollut. Koska minulla oli runsaasti aikaa, kävelin rauhalliseen tahtiin ja kuljin taas uusia polkuja Tikkakosken taajamassa. Auringon noustua nousi myös sumu, kuten näin alkusyksystä usein. Ennen seitsemää kylä näytti vielä hyvin autiolta, vain muutama koiranpissittäjä tuli vastaan ja peltifirman auto ajeli edestakaisin, kenties työkohdettaan etsien. 

Harmittelin edelleen sitä, ettei uimakauteni vielä päässyt alkamaan. Uimapaikka sijaitsee varuskunta-alueen miehistösaunalla, eikä pukuhuoneeseen pääse sisälle ennen kuin uimakortti on syksyllä aktivoitu. Paikan luonteen vuoksi rantaviuhahtelu vaatteiden vaihtamisineen laiturilla ei houkuttele. Sotapoliisi piipahtaa siellä silloin tällöin, sen voi todistaa uimakaverini J kyllä tarvittaessa. 

Seitsemältä Tikkakoski heräsi eloon, bussipysäkeillä näkyi unisia ihmisiä ja kaupat aukesivat. Poikkesin yhteen niistä ostamaan aamiaista ja päätin sittenkin mennä uimarantaan, edes aamiaiselle, sillä minulla oli edelleen aikaa enemmän kuin tarpeeksi ennen työvuoron alkua. Halusin myös nähdä, kuinka paljon aikaa minulta kuluu kävellä kotoa uimapaikalle, jospa talven aikana saisin yhdistettyä caminoharjoittelun ja uimisen kätevästi. 

Matka kotoa uimapaikalle oli 8 km ja aikaa siihen verkkaiseen tahtiin kävellen ja kaupassa piipahtaen kului 1h 35 minuuttia. Ainakin vapaapäivinä uimareissun voisi toteuttaa näinkin ja ehkä palata kotiin bussilla, mikäli aika ei riittäisi enää kävelyyn. Istuin laiturin nokkaan ja söin aamupalaa tyynelle, sumuiselle järvelle tähyillen. Olisipa ollut fiksua ottaa se avainkortti kumminkin mukaan ja kokeilla, joko ovi aukeaisi, joinakin vuosina kortit on aktivoitu jo hieman luvattua aiemmin. 

Viimeinen, viiden kilometrin matka työpaikalle meni mukavasti. Tosin soratieosuus oli juuri lanattu ja reuna oli ikävän kivikkoinen. Olin perillä töissä kolme varttia etuajassa, joten ei ollut kiire suihkussakäymisessäkään. Aamukävelylle tuli matkaa 13 km. 

Tämä ei unohtunut tähän eilen

Iltapäivällä kävelin suorinta tietä kotiin, jolloin matkaa tuli mittariin lisää 9 km. Nyt tavoitteeseeni kävellä 770 km on matkaa enää 82 km. Kotimatkalla lämmintä oli 18 astetta, mikä tuntui huomattavasti viileämmältä kuin edellisillä kävelyillä viime viikolla, jolloin keikuttiin hellerajan molemmin puolin. Nafti 20 astetta olisi minulle juuri optimi, etenkin jos vähän tuulee, ei ole väliä sillä onko tuuli myötäinen vain vastainen. 

Kävelycountryehdukseni tällä kertaa on Blake Sheltonin Who Are You When I'm Not Looking. Olin varma, että olisin jo laittanut tämän kappaleen aikaisemminkin, mutta enpä löytänyt. Pidän sen sanoituksesta, se on jopa vähän vähemmän pöhkö kuin countrykappaleissa yleensä. Jos mahdollista.

Töihin vähän pitempää reittiä

Eilen aamulla heräsin vähän liian varhain ja huomasin, että minulla oli aikaa kävellä hieman pitempää reittiä töihin. Iltapäivällä ei ollut aikaa kävellä kotiin edes lyhintä reittiä, joten olin pyytänyt Opiskelijaa hakemaan minut. Mutta aamulla en vielä ajatellut iltapäivää, vaan pukeuduin kevyesti ja lähdin happirikkaaseen aamuun. 

Taas Vianorilla tykätään

Kun kävelen töihin lyhintä reittiä, matkaa tulee noin 8,9 km ja aikaa kuluu 1h 35min. Nyt kiersin taajaman keskustan ja varuskunnan asuntoalueen kautta niin, että työpaikan ovella Walkmeterissä oli kaikkiaan 12,75 km ja aikaa oli kulunut 2h 22min. 

Kuljin osan matkaa polkuja, joiden varsilla oli upeita vadelmapöheikköjä, niistä sai pientä aamupalaa matkaa ilostuttamaan. 

Kiersin parin uuden työmatkajärven kautta ja ihailin tyyniä vedenpintoja, ajatus luontouimisesta alkoi taas houkuttaa. Olin avantouimari monet vuodet, mutten nykyään oikein innostu ajatuksesta ajaa erikseen autolla uimapaikalle, siinä tulisi kuitenkin ylimääräistä ajoa 15 km/uintikerta. Ehkäpä voisin ottaa syksyä kohden ajatukseksi käydä uimassa niinä aamuina, jolloin muutenkin menen autolla töihin ja jättää uimisen väliin kävelyaamuina. 

Olisi meillä uimakelpoinen järvi ennen varsinaista talvea tässä aika lähellä omalla kylälläkin. Sinne tulee kävelymatkaa noin 4 kilometriä ja pienin lisämutkin siitäkin saisi 10 km lenkin helposti. Ensi viikolla voisinkin yövuoropäivinä tehdä pienen yhdistetyn kävely- ja uintiretken. Minähän en varsinaisesti ole mikään uimari, pysyn auttavasti pinnalla, mutta pidän kovasti kylmästä vedestä ja sen tuomasta euforisesta olosta. 

Tämän illan suositukseni kävelymusiikiksi on Chris Youngin kappale Voices. Siinä on hyviä neuvoja elämään, niin isän kuin mumminkin antamana. Niillä neuvoin pärjää pitkälle.

Kunto palautuu ja paranee

Eilisaamun työmatkajärvi

Monen viikon sairastaminen, vaikkakin vain flunssan, verotti voimia. Ei ollut sen enempää intoa kuin kykyäkään harjoitella caminoa varten. Nyt kun tauti on viimein voitettu ja sääkin on mitä parhain, on kävely taas maistunut. Kävelin eilen aamulla töihin hieman pitempää reittiä ja nautin aamusumuisista maisemista ja viileästä ilmasta. 

Caminosuunnitelmaani (yhteiseen sisareni kanssa) kuuluu melko aikainen keväinen ajankohta. Tarkoitus on lähteä liikkeelle jo maaliskuun puolivälin tienoilla. Tuolloin sää voi olla vielä melko viileä, reitin vuoristoisimmilla osilla ajoittain jopa talvinen. Luulen sellaisen sopivan minulle ja sisarelleni aika hyvin. Minua ainakaan ei haittaa olla hieman kylmissäni aamuisin kävelyä aloittaessamme, enkä pelkää ajoittaista liukkauttakaan. 

Eilen aamulla lähtiessäni työmatkalle, oli lämmintä 8 astetta, ilma tyyni. Olin pukeutunut lyhythihaiseen paitaan ja capripituisiin housuihin (ostin ne muuten Lidlistä, ihan kelpo pöksyt edullisesti). Alkumatkasta sormissani tuntui viileyttä, mutta noin kilometrin käveltyäni olin aivan lämmin. Kun pääsin perille töihin 10,7 km ja 1h 57 min myöhemmin minulla oli oikeinkin lämmin, ilman lämpötila oli tuolloin 12 astetta. Näinpä ajattelen, ettei minun välttämättä tarvitse caminollakaan ainakaan loppupäästä pukeutua aamuisinkaan missään vaiheessa kovin lämpimästi. 

Eilisellä kotimatkalla kello 16 jälkeen ilman lämpötila oli juuri ja juuri yli hellerajan. Kävelin kotiin suorinta tietä, jolloin matka on melkein 9 km. Kasvoni tulivat punaisiksi ja hikoilin kunnolla, otin tämänkin yhtälailla harjoitteluna. Kestän kyllä lämmintä siinä kuin viileyttäkin, kunhan vain asennoidun siihen niin, että siinä säässä kävellään, mitä sattuu tulemaan. Ymmärrän kyllä, että aivan hurjat lämmöt, yli 30 asteiset loppukesällä ovat kyllä minulle liikaa, mutten sellaisiin ole menossakaan.

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Ronnie Dunnin kappaletta Cost of Livin', joka tuo mieleemme Kammenpyörittäjän Amerikan-vuoden ystävien ja tuttujen nykyisen(kin) elämätilanteen. Ehkä meistä moni kumminkin elää täällä vieläkin herran kukkarossa. 

Feelmax puoliksi hyvä

aika on pysähtynyt

Sää oli tänään aamulla kauniimpi kuin sääennusteet antoivat ymmärtää ja lähdin kävellen töihin. Kammenpyörittäjä ohitti minut pyörällään puoli tuntia myöhemmin ja oli töissä tunti ennen minua. Katselin ajankulukseni tienposkia ja rekisteröin edelleen, mitä kaikkea roskaa ihmiset ovat heitelleet ojiin. Olin ensin ihan varma, että huomasin tärkeän asian, nimittäin sen, että hyvinvoinnistaan kiinnostuneet ihmiset roskaavat enemmän kuin he, jotka eivät siitä niin välitä. 

Huomasin, että yleisimpiä roskia olivat erilaiset palautusjuoma- ja jogurttipullot. Niitä oli melkein joka kymmenes metri pitkin piennarta. Paljon enemmän kuin olut- tai energiajuomapulloja. Minun piti kyllä sitten vetäää johtopäätökseni takaisin, sillä pantillisia tölkkejä ja pulloja yhä kerätään pois, mutta pantittomat roskat eivät kiinnosta ketään. Joten menköön se teoria roskakoriin suoraan. 

Kokeilin tänään ensimmäistä kertaa Feelmax Kuuva-kenkiäni, jotka olen ostanut jo monta vuotta sitten, ellen muita väärin niin kesällä 2010 juuri ennen kuin nilkkani murtui. Ei ollut toivoakaan saada niitä jalkaan sinä vuonna, enkä sitten oikein innostunut kengistä myöhemminkään. Kuuvan toinen malli on aika kapeavartinen ja sitä kautta hankala laittaa jalkaan. Uudempi malli lienee helpompi pukea ja aloin harkita Kuuva kolmosten hankkimista. 

Nyt kuitenkin kokeilin kakkosmallia työmatkaan, mikä oli kyllä ihan typerä juttu. Uuden kengän laittaminen melkein kymmenen kilometrin matkalle, jolta ei ole varaa kääntyä takaisin, eikä ole mitään korjaamisen mahdollisuutta, jos joku menee vikaan, ei ole viisasta. Olin hieman huolissani, miten korjattu nilkkani tykkää ohutpohjaisesta jalkineesta, muttei se ollut siitä moksiskaan. Toinen, ehjä jalka sen sijaan sai aikamoisen hiertymän kantapään taakse, akillesjänteen kohdalle. Sain kyllä käveltyä matkan kohtuuhyvin, mutta iho oli rikki ihan kunnolla päästessäni perille. Siksi siis Feelmaxit olivat puoliksi hyvät, toinen kengistä toimi hyvin, toinen ei.

Tämä surullinen takaisku ja se, että olin unohtanut ottaa puhelimen laturin mukaani, riittivät syyksi, etten kävellyt kotiin työvuoron jälkeen, vaan pyysin Opiskelijaa hakemaan minut. Tekosyitä parhaasta päästä. Eihän sitä nyt voi kävellä 8,8 km ilman asianmukaista countrya!

Tim McGraw esittää päivän countrykappaleen, Don't Take That Girl, joka on naukumakappaleiden aatelia. 

Dagen efter

Tänään on dagen efter. Ei siinä tavanomaisessa mielessä, vaan kahdessa muussa. Pääsin juuri viimeisestä tämän setin yövuorosta ja olen tavanomaisessa yövuorohypessä, mihin ei missään nimessä kuulu mitään tyynyjä tai peittoja, vaan maanista hereilläoloa kunnes välikuolo korjaa joskus kuuden aikaan illalla. En oikeastaan haluakaan muuttaa tätä vuosikausien vuorotyön minuun tekemää rytmivirhettä. Näin on hyvä. Parasta tässä olotilassa on se, että nyt ovat edessä pitkät vapaat.

Toinen syy dagen efteriin on se, että tein eilen yövuorojen välissä ensimmäisen kunnollisen kävelylenkin pitkään aikaan. Sain rikottua 400 kilometrin rajan, sen joka on roikkunut rikkomatta jo monta viikkoa, oikeastaan kuukautta. Loka- ja marrakuussa kävelin jo/vielä kepoisasti työmatkan kumpaankin suuntaan, jolloin kilometrejä kertyi 18-20 päivässä riippuen reitin valinnasta. Välissä ollut työvuoro tietysti helpotti urakkaa jakaen sen kahteen osaan, enkä saanut lihaksia pahasti jumiin tai rakkoja varpaisiin. Sitten tulivat syksyn pimeimmät viikot, joita seurasi tolkuton lumentulo. Aloin jänistää työmatkan osuutta, jossa vilkkaahko maantie muodostui jatkuvan lumisateen ja jäätymisen takia kelkkarataa muistuttavaksi kouruksi. Kulkuaikanani aamuisin tietä ajavat maitorekat ja iltasella jatkuva letka työmatkalaisia, joten hylkäsin työmatkakävelyn toistaiseksi. 

Nyt alkaa olla valoisaa aikaa jo mukavasti, muutamaan noin 25 erilaisesta työvuorostani pääsisi jo ainakin toiseen suuntaan valoisalla. Kunhan tuo tie tuosta petraantuu, alkaa työmatkakävelykin uudelleen. Eilen kuitenkin kävelin kevyenliikenteenväyliä kaupungista kotiin. Tein ensimmäisen matkan viime syksynä ja käytin silloin kävelyyn aikaa vähän alle kolme tuntia ja kävelysovelluksen oltua tuolloin sekaisin, mittailin matkaa ulkoilukartasta olleen noin 13,5 km. 

Tällä kertaa tavoitteeni oli kävellä pitempää reittiä, joita olikin valittavaksi asti. Ajoimme Opiskelijan kanssa kaupunkiin yliopiston Jyväsjärven rannassa olevaan toimipisteeseen, poika meni luennoilleen autonavain taskussaan ja minä viritin appsit kuntoon ja lähdin kotia kohti. Olin laittanut kenkiini syksyllä ostamani irrotettavat liukuesteet ja ne olivatkin kyllä tarpeen monessa kohtaa reittiä. 

Ensimmäiset, keskustassa kulkemani kilometrit tuntuivat kuin tanssilta, ihana aurinkoinen päivä, mukava sivumyötäinen tuuli ja tuntui, kuin olisin luotu taapertamaan kauas horisonttiin. Tuomiojärven rantaa kulkevan Matti Korpilahden polun varsi näytti vallan erilaiselta kuin syyskuisena, tuolloinkin tuulisena päivänä. Palokkaan asti askel oli kevyt, tuossa vaiheessa kilometrejä oli vasta noin 8. Ohitin marketit ja ABC:n ja jatkoin Palokan puoleista pienempää tietä kohti kotikylää.  Ilmassa oli selvästi keväistä tuntua, mutta kun kilometrejä oli kertynyt noin 13, alkoi askel painaa. Olen kävellyt ja pyöräillyt saman osuuden toiseen suuntaan ja se on selvästi laskuvoittoinen niin päin. Nyt tuntui suorastaan pientä puuskutusta, kun pistin Meindlia toisen eteen. 

Kuuntelin muuten nyt ensimmäistä kertaa pitemmän pätkän äänikirjaa kävellessäni, sillä osuus oli vähäliikenteinen, eikä kuulemisvaikeuksia ollut. Minulla on kuuntelussa kirja nimeltä Vilpittömästi sinun (Pekka Hiltunen). Vasta kolmen tunnin kohdalla aloin varsinaisesti kiinnostua tästä kirjasta. Jos liikennettä on paljon, viihdykkeeksi sopii paremmin Spotify-soittolistani, jonka nimi on kävelycountryt. Osaan kappaleet ulkoa, joten ei haittaa vaikken kuule ihan kaikkea. 

Viimeiset kilometrit lähikoululta kotiin olivat kyllä jo melkoista tuskaa. Vauhtini hiipui ja oikean jalan pikkuvarpaassa tuntui hiertymää. Niin vain laahustin kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin kotipihassa hivenen tutisevana ja väsyneenä 3h 40 min käveltyäni siinä ajassa 18,6 km. Se oli luultavasti pisin yhtäsoittoa kävelemäni matka ja hellin ajatusta, että yövuoroväsymyksellä oli jonkunlainen osa, suurempi kuin syksyllä keräämäni kunnon hiipumisella. Mutta perille pääsin ja ainoa vamma oli messevä vesikello pikkuvarpaassa, vain vähän varvasta itseään pienempi. Varusteet toimivat hyvin, en liukastellut ja takin tuuletus toimi.

Vitsikästä oli se, että olin juuri asettunut sohvalle suihkun jälkeen ja latasin kävelyreittiäni iPadille, kun Opiskelija tuli kotiin. Hänen iltainen opintotapaamisensa oli siirtynyt ja ehdin niin ollen juuri ja juuri kotiin ennen häntä, vaikka olimme eronneet oppilaitoksen pihassa neljä tuntia aikaisemmin! Järkisyillä järjestelyämme ei kannata yrittääkään selittää.

Tänä aamuna pelkäsin olevani jumissa, etenkin pohkeitten osalta, mutta ilmeisesti vanha sohvaperuna ei tunne lihasjumeja edelleenkään. En nimittäin taaskaan saanut aikaiseksi venytellä, vaikka aina on pyhä aikomukseni. Kumpa ymmärtäisin, miksi se on niin vastenmielistä. En siis olekaan pahassa dagen efterissä, vaan oikein hyvässä. Sen kyllä myönnän, etten ole notkeimmillani juuri nyt, jonkunlaista tönkköyttä on havaittavissa ja nilkoissa väsymyksen tunnetta. 

Otsikkoa mukailemaan liitän tähän googlailuni tuloksen, kappaleen jota pidetään dagen efter-kappaleiden ykkösenä. Johnny Cashia voi muutenkin kuunnella milloin vain, on muuten ainoa countryartisti, jota Uunituore Aikuinen ja Opiskelijakin kuuntelevat silmiään pyörittelemättä. 

Talvikävelyllä

Keski-Suomessakin on nyt oikea talvi, lunta on sen verran, että pääsee kehumaan ja pakkastakin muutamia asteita, huomenissa kenties paljon enemmänkin. Lomailuni on saanut minut veltostumaan sen verran, ettei päivittäisiä kävelyretkiä ole tullut tehtyä, mutta tänään olimme Kammenpyörittäjän kanssa reilun tunnin mittaisella kuljeskelulla lähimaisemissa. Aktiivisuusrannekkeeni oli sitä mieltä, että kävelimme 6 km, mutta veikkaan matkan olleen noin 5 km. Uudet säärystimeni pitivät lumen pois kengistäni ja SealSkinz-sukat varpaat lämpiminä. Hankin vastikään lapaset, joissa on fleecevuori ja ohutta toppatakkikangasta päällinen ja ne olivat aivan liian kuumat heti alusta asti. Ne sopivat kauppareissuille tai muille vähäliikkuvaisille ulkoiluille. 

Kuljeskelimme lähipeltojen reunoja ja muistelimme millaista seutu oli siihen aikaan, kun me tänne muutimme. Metsäsaarekkeita oli paljon enemmän ja siellä asusteli lehtopöllöjä, nyt peltojen reunoilla on uusia omakotitaloja ja teitä. Vain yksi koiranulkoiluttaja tuli vastaamme, emmekä nähneet paljonkaan lintuja, muutaman närhen ja keltasirkun. Tuoreessa lumipinnassa oli jäniksenjälkiä nähtävillä, muttei muuta kiinnostavaa.

Muutin minkä päätin

upouudet sisarukset

Kirjoitin muutamia viikkoja sitten siitä, tulenko kävelemään caminon yksin vai jonkun toisen kanssa. Jollakin toisella tarkoitin lähinnä Kammenpyörittäjää, joka onkin jo ilmaissut, ettei häntä napostele ajatus tallustaa halki pohjoisen Espanjan, kun kaksipyöräisetkin on keksitty. Oikein hyvä perustelu, enkä ole asiasta millänikään. Olinkin niin ollen tullut jo siihen tulokseen, että kävelisin caminon yksin, se olisi jopa hyväksi minulle. Kun aikani asiaa pyörittelin, olinkin jo vahvasti sitä mieltä, että minun ehdottomasti tulee tehdä tämä asia elämässäni yksin. 

Päätökset on tehty pyörrettäväksi ja nyt olen pyörtänyt päätökseni. Minulla on isosisko, jonka kanssa olemme olleet aikuisiällä melko vähän tekemisissä. Ja kun ajattelee tarkemmin, niin emme ikäeron vuoksi olleet lapsinakaan tyypillinen paita&peppu-parivaljakko. Taisin olla se ärsyttävä perässäjuokseva räkänokka pikkusisko, jonka kannoilta karistamiseen käytettiin keino jos toinenkin. Kun pääsimme lapsuuden ohi aikuisuuden puolelle, asuimmekin jo kaukana toisistamme, kuten edelleenkin. Meillä ei ole sillä tapaa läheiset välit, että tietäisimme kaiken toisistamme, mutta emme kuitenkaan jostain kumman syystä tunnu vierailtakaan toisillemme, ainakaan minun mielestäni. 

Minä en ole koskaan ollut puhelimessa jutustelija, en vapaa-ajalla soita yhtäkään puhelua, ellei ole jotain tähdellistä asiaa, joka pitää heti selvittää. Ei taida olla sisarenikaan, pidämme yhteyttä silloin tällöin tekstarein ja tapaamme harvakseltaan, lähinnä juhlien yhteydessä. Tällä viikolla sisareni kysyi minulta neuvoa erääseen asiaan, taisi muuten olla ensimmäinen kerta, että minä ylipäätään saatoin antaa hänelle jonkun neuvon. Siitä ajauduimme vaihtamaan kuulumisia ja camino-suunnitelmani nousi esille. 

Yhtäkkiä minulle iski jännä tunne, halusin kysyä lähtisikö hän minun kanssani kävelemään Pyhän Jaakobin tien. En tiedä oliko hän ällikällä lyöty, vai mikä hänen reaktionsa oli, mutta kohta hän vastasi, että kyllä hän lähtee! Olen vieläkin vähän hämmentynyt siitä, miten mukavalta ajatus tuntuu ja merkillisellä tavalla luonnolliselta. 

Sisarussuhteissa on jotain erityistä. Vaikka emme näe usein toisiamme, emme juttele kaiken aikaa, emme ole aikuisiällä koskaan riidelleet (en ainakaan muista), olemme kuitenkin jotenkin erityisen tuttuja toisillemme. Hänen kanssaan voin hyvin kuvitella käveleväni rinnakkain satoja kilometrejä, jutellen tai vaiti. Ei tarvitsisi olla vieraskoreaa ja voisi vaikka sanoa, että kävellään tänään eri matkaa, nähdään illalla, tai huomenna. 

Valmiina lähtöön!

Sisareni lupasi kirjoittaa myöhemmin CampaCaminoon vieraskynäpostauksen siitä, millaisia ajatuksia caminon toteuttaminen pikkusiskon kanssa on herättänyt. 

300 km

tämän talven ensimmäiset jäälyhdyt

Tänään rikkoutui kolmen satasen raja kilometritehtaassani. Eilinen aamulenkki jätti vajaan 10 km:n uupelon, jonka täytin tänään aamupäivällä kävelyn ja bussimatkan yhdistelmällä, sillä minulla oli hieman aika kortilla työvuoron vuoksi. Voin kyllä kerta kaikkiaan sanoa, että nyt on aikoihin eletty, kun yövuorojen välissä minä (kaikkien sohvaperunoiden matriarkka) lähden kävelemään kotoa kohti keskustaa saadakseni 300 kilometrin rajan rikki. Takaisin tulin bussilla toista reittiä, ettei minun tarvinut kävellä keljua osuutta tienposkessa, jossa ei ole kevyenliikenteen väylää. 

Kävelin jo viime viikolla koereitin meiltä Palokkaan päin, ensin tunnin sinne päin ja sitten tunnin takaisin. Olin ihan varma, että velttoilin paluumatkalla, olin jo uitettu koirakin siinä vaiheessa. Ehkä juuri sade sai minut laittamaan Meindlia toisen eteen rivakkaa tahtia, sillä paluumatkaan menikin vain 58 minuuttia. Tänään jatkoin samaa tietä eteenpäin ja kahdessa tunnissa olin Kirrissä markettien pihassa. Paikoitellen kävelytie oli liukas, minun germaanikaupan liukuesteeni olivat kotona nätisti paketissa. Minulla oli vartti aikaa ennen kuin bussi menisi sopivasti ohitse kotia kohti, joten piipahdin marketin aulassa. Unohdin laittaa Walkmeterin paussille ja sehän menikin siitä sekaisin ja arveli minun kävelleen sisätiloissa 2,7 km viidessä minuutissa. En muista, että niin olisi käynyt, joten vähensin nämä höperrykset pois tilastoistani. 

Pirtsakaksi kävelymusiikiksi ehdotan tänään Toby Keithin kappaletta Drinks After Work. Minusta olisi joskus kiva käydä lasillisilla töiden jälkeen, muttei se oikein passaa, kun töitä tehdään täällä syrjässä ja ollaan autolla liikkeellä ja kotiin on kiire ja kaikkea muuta. Mutta jos voisi, olisi joskus kiva käydä drinkillä töiden jälkeen. Ehkä enemmän britti- kuin jenkkityyliin kuitenkin. Vähän sillälailla kuin Emmerdalessa. 

Yksin vain yhdessä?

Viime viikkoina YLE on esittänyt uusintana muutaman vuoden takaisen sarjan Löytöretki. Katsoin sen ensimmäiselläkin kerralla ja pidin ohjelmasta, nyt satuin huomaamaan uusinnat toisen jakson kohdalta ja olen katsonut kaikki esitetyt jaksot Areenasta. Sarjassa kuusi suomalaista, kolme naista ja kolme miestä, kävelevät ryhmänä caminon ja tämä 8-osainen sarja kertoo heidän vaiheistaan ja ajatuksistaan matkan aikana. Sarjan katsominen uudelleen on saanut ajatukseni ahkerasti pyörimään caminossa, vaikka aikeen toteuttamiseen on aikaan vähimmässäkin laskussa puolisentoista vuotta.

Siihen aikaan, kun aloin helliä ajatusta pyhiinvaelluksesta, olin toiveikas, että Kammenpyörittäjä lähtisi kävelylle kanssani. Hän on ilmaissut, ettei ajatus kiehdo häntä, eikä siihen paljon ole nokan koputtamista. Sittemmin olen päätynyt siihen tulokseen, että camino onkin asia, joka minun pitää tehdä yksin. Minut on testattu työhön liittyvissä yhteyksissä erittäin selkeäksi introvertiksi, eikä siihenkään asiaan ole nokan koputtamista. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.

Siksipä ajatus siitä, että olisin kaukana kaikista tuntemistani ihmisistä kuukauden ajan, eikä minun tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään kanssa, ellen haluaisi, saisin olla ns. rauhassa, tuntuu hyvin houkuttelevalta. Olen luonnostani sivulliseksi asettuva ihminen, voin olla toisten ihmisten parissa, osallistuakin, mutta silti olen jossain reunalla. Olen lukenut viime päivinä useita camino-aiheisia blogikertomuksia ja moni on vakuutellut matkan parasta antia olleen kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, lähtipä kirjoittaja matkaan yhdessä jonkun kanssa tai yksin. Voin kuvitella, että minulle ei käy aivan niin, vaan kuljen tuppisuuna 770 km, korkeintaan vastaan jonkun tervehdykseen. Tai sitten minulle käy juuri päinvastoin ja palaan Facebookiin liittyneenä, uudestisyntyneenä ekstroverttina, joka tahtoo olla kaikkien kanssa yhteyksissä koko ajan. Tai sitten jotain siltä väliltä. 

Kotimaisissa caminokertomuksissa ei mitenkään viitattu siihen, etteikö caminoa olisi ihan turvallista kävellä yksin, naisenkin. Amerikkalaisissa yhteyksissä turvallisuusnäkökohtiin kiinnitetään huomiota enemmän, eurooppalaiset tuntuvat olevan yhtenäisesti sitä mieltä, että camino on yksinkin turvallista, kunhan pitää normaaliin tapaan huolen itsestään. Minua ajatus yksin kävelemisestä ei pelota, olen varovainen, enkä ota mielelläni riskejä. Muussa matkailussa olen tottunut pitämään huolta tavaroistani ja katsomaan ympärilleni, missä liikunkin. 

Ajatus matkan taittamisesta jonkun kanssa yhdessä on myös jollain tapaa kiehtova, jos lähipiirissäni olisi ihminen, jonka tuntisin riittävän hyvin ja jolla olisi samanlainen mahdollisuus irrottautua arjestaan caminoa varten. Vieraimmalta tuntuisi ajatus siitä, että liittyisin johonkin ennalta koottavaan ryhmään, jonka jäsenet eivät tunne tosiaan.  Tällaisissa yhteyksissä minusta sukeutuu jollain kummalla tavalla porukan vääpeli, vaikka tiukasti väitän, ettei ota tehtävää omakseni tarkoituksella. Tai sitten olen kiukkuinen jouduttuani seuraan, jota en ole valinnut. 

Nyt en ole voinut muutamaan päivään kävellä työmatkaa, jalat alkavat olla levottomat, mutta sääkarttojen katselu ennen yövuoroa on saanut minut turvautumaan autoiluun. Ehkä huomenna taas laitan Meindlit jalkaani, pipon kunnolla korville ja lähden kilometrien keruuseen.  Se kävisi hyvin vaikka tämän kappaleen myötä, Blake Shelton, Doin' What She Likes. Nuorten miesten äitinä en tosin toivo, että he tekevät ihan kaiken kuten laulun mies.

Ooh, snug fit!

Eräänä aamuna heräsin liian varhain, enkä saanut enää unta. Olin ajatellut mennä autolla töihin, sillä iltapäivästä olisi muuta puuhaa, eikä olisi aikaa puolentoista tunnin kävelyyn. Joku vipu päässäni on vinksahtanut, sillä kyljenkääntämisen sijaan nousin ylös ja etsin vaatteet päälleni ja lähdin tähtikirkkaaseen aamuun kävellen töihin. Aamu ehti matkan aikana valjeta niin, etten tarvinut lamppua enää viimeisellä katuvalottomalla osuudella ja ilma oli niin raikas, että melkein sattui hengittää. 

Nyt kun säät ovat olleet vaihtelevat, olen kokeillut erilaisia kerrospukeutumisen malleja. En ole kovin herkkä palelemaan, joten jos ilman lämpötila on plussalla, eikä tuule kovin navakasti, en ole pukenut vielä välikerrosta. Käsineet ja pipo ovat käytössä, jos tuulee tai sataa. Minulla on ollut vain joko tylsiä tai huonoja pipoja, liian suuria, pieniä, vettä tai tuulta pitämättömiä. Tällä viikolla sain Kammenpyörittäjän Chain Reaction-tilauksen yhteydessä SealSkinz-tuotteita. Tilasin pipon, hansikkaat ja sukat. Pipo on juuri sopiva, sukat näyttävät lapselle sopivilta, mutta ovat kuitenkin minun kokoani. Ikävä kyllä hansikkaat ovat minulle liian suuret, joten Kammenpyörittäjä ottaa ne käyttöönsä ja tilaan uudet seuraavaan pakettiin. SealSkinz-merkki ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta nimestä tuli mieleen tv-sarjan jakso, jossa sankariseikkailija änkee itsensä hylkeen nahan sisälle kylmästä selviytyäkseen ja tuumii, että onpa aika piukka. Ystäväperheen poika nimesi tyypin jo melko pienenä K*simieheksi, tämä kun hörppäsi jaksossa jos toisessakin omaa virtsaansa henkensä pitimiksi.

Vedenpitäville sukille ei nyt juuri ole kyllä käyttöä, sillä vaelluskenkäni eivät päästä vettä sisäänsä. Kengillä on kävelty nyt noin 80 km ja jalkani alkavat tottua niihin. Sain aikaan yhden pienen rakon kantapään sivulle viikon aikana, mutta muuten kengät alkavat tuntua melkoisen hyviltä. Varret eivät ole enää niin kovantuntuiset, tai sitten nilkkani ovat kouliutumassa. Alan pitää vaelluskengistäni päivä päivältä enemmän ja olen tyytyväinen ostokseeni. Samoin Decathlonin sukat ovat osoittautuneet aika hyviksi ja näyttävät kestävän pesuakin. 

Kun aloittelin kävelemistäni syyskuun alussa, riitti valoisaa aikaa kaikkiin työvuoroihin mennessä ja niistä tullessa. Nyt päivä on lyhentynyt merkittävästi, eikä valoisaan aikaan pääse enää kuin parista vuorosta kotiintullessa. Aluksi pimeässä käveleminen tuntui hieman pelottavalta, etenkin kun osan matkaa joudun kävelemään tien reunaa ilman katuvalaistusta. Olen jo oppinut muutamat kohdat tienposkessa, jossa ei kannata astua pientareen ulkopuolelle, tai kellahtaa syvälle ojaan. Samoin olen tottunut siihen, etteivät kaikki autoilijat vaihda pitkiltä valoilta lyhyille tähteni, vaan häikäisevät reippaasti silmiini. Ilmeisesti heijastimeni ja valaisimeni toimivat kohtuudella, sillä en ole pelästynyt kuin pari kertaa melko likeltä mennyttä autoa. Talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. ja silloin, alle kahden kuukauden kuluttua päivä alkaakin jo pidentyä! 

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Frankie Ballardin kappaletta Helluva Life, koska sillä on niin hauska nimi.