28. kävelypäivä Ferreirosista Hospital de la Cruziin 21 km

Teksti on  kirjoitettu  eilen , mutta julkaisuun  nettiyhteys  ei riittänyt.

Tänään me kävelimme aamusta asti eri matkaa aivan tarkoituksella. Ei sen takia, että systerin naama kyllästyttäisi, tai olisimme riidoissa. Päätimme vain kokeilla erillistaaperrusta ennen kuin matka loppuu. Pistin majoituksen oven kiinni takanani tasan seitsemältä, pienenevä kuu oli korkealla taivaalla ja odotin uudenlaista kävelypäivää, kun olisinkin yksin alusta saakka.

Erilainen päivästä tulikin. Aamulla kohtasin ensimmäisten kilometrien aikana vain muutaman irtokoiran lauman, ne hiukan haukahtelivat minulle ja menivät menojaan. Aamu ei ollut niin sumuinen kuin edellinen, varmaankin korkeuseron vuoksi, mutta todella autiota olI.  Juuri kun olin hieman nyrpistellyt nenääni edellisenä päivänä lisääntyneelle väkimäärälle, sain olla nyt aivan yksin. Pian alkoi tuntua siltä, että olin jäänyt tai jopa jätetty yksin. Edes kissoja ei näkynyt, mutta mustarastaita sentään. 

Noin kolmen kilometrin kävelyn jälkeen näin yhden miehen ottamassa valokuvia reppu selässään ja toivoimme hyvät huomenet, kun ohitin hänet siirtyessäni metsäpolkuosuudelle. Pian tuntuikin oudolta, kun miestä ei näkynyt,  en osannut päättää oliko se hyvä vai huono. Muutenkin vilkuilIn ympärilleni tavallista enemmän, vaikkei mitään pelottavaa tai epäilyttävää todellakaan näkynyt eikä kuulunut. Mieli tekee helposti kepposet, kun onkin yksin vieraassa metsässä. Tai ylipäätänsä yksin, kun on tottunut ainakin yhden ihmisen seuraan. 

Tulin Portomarinin kaupungin reunalla,  mutta sen tiesi vain tienviitoista,  koko kaupunki oli sumun peitossa. Juuri ja juuri erotin, että minun on ylitettävä joko leveä joki tai järven lahti pitkää siltaa pitkin, vesi alla oli aivan seisovaa ja tyyntä.  Sillalle astuessani en erottanut sen toista päätä. Muutamia autoja sentään oli jo liikkeellä, joten aiempi ugudibuu-tunne meni ohitse,  en ollut yksin maailmassa. Portomarin on harvoja kaupunkeja, joita caminoreitti vain viistää, muttei varsinaisesti mene kaupungin halki, yleensä reitti menee joka kylän tai pikkukaupungin pääaukion kautta. 

Kun kaupungin reunaan asti olin tullut aivan yksin, jouduin Portomarinin laidalla peregrinoaaltoon mukaan. Juuri kanssani yhtä aikaa reitille lähti erikokoisia porukoita, oli suurta ryhmää, oli pareittain kulkevia, muttei juurikaan yksin liikkuvia. Väkimäärä hajosi heti ensimmäiseen pitkään nousuun, jossa pääsi pois sumusta takaisin kirkkaaseen ilmaan. Minun olisi ollut viisasta poiketa kaupunkiin kahville ja nostamaan käteistä, mutta posotin menemään toivoen ainakin baarin osuvan pian kohdalle. 

Niinhän ei yleensä silloin juuri käy, on vain tietä, mäkeä ylös ja alas, ei baaria, ei pikkukaupunkia tai kylää. Yhden onnettomuuden ohitse kävelin,  ilmeisesti traktori ja henkilöauto olivat törmänneet, tai auto oli väistänyt metsään,  se oli pitkällä pöpelikössä. Auttajia tai ainakin pällistelijöitä oli runsaasti paikalla. 

Siitä tulikin mieleeni,  että moni peregrino kävelee aika huolettomasti isojen teiden ylitse, kun reitti ylittää autotien,  eivät katso molempiin suuntiin ja ylittävät vinosti tarpeettoman pitkältä matkalta mutkaisissa ja mäkisissä paikoissa. Teillä näkee myös useita peregrinoja rinnakkain, vaikka liikennettäkIn olisi. Oman turvallisuutensa vuoksi kannattaa aina katsoa ja kuunnella muuta liikennettä, kävelijänä on aina alakynnessä muuta liikennettä vastaan. Polkuosuuksilla kulkevat pyöräperegrinot kyllä ilmoittavat tulostaan kellonkilahduksella tai huudahduksella, eivätkä aja liian kovaa. Paikalliset pyöräilijät spandexeissaan sen sijaan ovat välillä tulleet sunnuntailenkeillään melko kovaa sekä ohitse, että vastaan ilman, että tekevät itsestään tarpeeksi melua. 

Liikennevalistusosion jälkeen voin palata päivän, tai oikeastaan viime viikkojen teemaan, kävelyyn. Taapersin tänään kaikkiaan 16 km ennen kuin pidin tauon. Olin siinä vaiheessa juuri päivän kulkija-aallon korkeimmassa kohdassa, ensimmäiseen kohdalleni tulleeseen baariin olivat kaikki muutkin pysähtyneet ja meno oli kuin turkkilaisilla markkinoilla. Olen yleensä pitänyt espanjalaisten baarien tunnelmasta todella paljon. Ne ovat turvasatamia niin paikallisille kuin meille peregrinoillekin. Ehkä se vaihe caminolla on nyt ohitse, tämä oli jo toinen baari Sarrian jälkeen, jossa ei ollut miellyttävä pysähtyä. Kumpikaan näistä baareista ei ollut tavallinen kylän keskus,  vaan vain peregrinoja varten. Meidän vikamme, että sellaisia paikkoja on, mutta silti tuntui jotenkin kolholta,  kun tiskin takana oli todella tympääntyneitä ihmisiä töissä. Oli epäsiistiä ja meluisaa (taas meidän kulkijoiden vika). En viipynyt kauan. 

Viimeinen viitonen oli jälleen kerran itseään pitempi. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa Galician maakunnan kilometripylväät Santiago de Compostelaan näyttivät 80 km. Kylän nimi on Hospital de la Cruz. Sisareni rinkka oli toimitettu kylän pensioniIn.  Täällä on myös albergue, joka on entisessä koulussa.  Kävin hakemassa sieltä päivän toisen leiman. Emäntä kyseli huolestuneena onko pensionissa paljon väkeä. Vakuutin, ettei ole. Alberguessakin näytti hiljaiselta. 

Sisareni saapui jonkun verran minun jälkeeni ja samanlaiset ugudibuu-tunnelmat hänelläkin oli aamulla ollut yksin kulkiessaan. Hän oli poikennut PortomariniIn kahville ja jäänyt osumatta suurimpaan peregrinoaaltoon.  Nyt olemme lämmitelleet peittojen alla, kuinkas muuten. Huoneessa on kerrankin patteri, jota voimme itse säätää. Oma kylppäriä ei ole, muttei kyllä ketään jakamassa yhteistäkään. 

Netti toimii whatsappviestien verran huoneessa ja hieman paremmin baarissa, joten menemme sinne pian kokeilemaan saanko postauksen ilmoille, vai jääkö huomiseen.  Kuvat ainakin tuntuivat latautuvan niin huonosti,  että ne jäänevät huomiseen. Silloin on taas edessä vakio matka,  20 km. Yhdessä mennään taas, eipä se yksin kulkeminen mitenkään erityisen hauskaa ollut.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidassa olevalle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Päivän iloksi soitan Jerrod Niemannin kappaleen Lover, Lover.

Dagen efter

Tänään on dagen efter. Ei siinä tavanomaisessa mielessä, vaan kahdessa muussa. Pääsin juuri viimeisestä tämän setin yövuorosta ja olen tavanomaisessa yövuorohypessä, mihin ei missään nimessä kuulu mitään tyynyjä tai peittoja, vaan maanista hereilläoloa kunnes välikuolo korjaa joskus kuuden aikaan illalla. En oikeastaan haluakaan muuttaa tätä vuosikausien vuorotyön minuun tekemää rytmivirhettä. Näin on hyvä. Parasta tässä olotilassa on se, että nyt ovat edessä pitkät vapaat.

Toinen syy dagen efteriin on se, että tein eilen yövuorojen välissä ensimmäisen kunnollisen kävelylenkin pitkään aikaan. Sain rikottua 400 kilometrin rajan, sen joka on roikkunut rikkomatta jo monta viikkoa, oikeastaan kuukautta. Loka- ja marrakuussa kävelin jo/vielä kepoisasti työmatkan kumpaankin suuntaan, jolloin kilometrejä kertyi 18-20 päivässä riippuen reitin valinnasta. Välissä ollut työvuoro tietysti helpotti urakkaa jakaen sen kahteen osaan, enkä saanut lihaksia pahasti jumiin tai rakkoja varpaisiin. Sitten tulivat syksyn pimeimmät viikot, joita seurasi tolkuton lumentulo. Aloin jänistää työmatkan osuutta, jossa vilkkaahko maantie muodostui jatkuvan lumisateen ja jäätymisen takia kelkkarataa muistuttavaksi kouruksi. Kulkuaikanani aamuisin tietä ajavat maitorekat ja iltasella jatkuva letka työmatkalaisia, joten hylkäsin työmatkakävelyn toistaiseksi. 

Nyt alkaa olla valoisaa aikaa jo mukavasti, muutamaan noin 25 erilaisesta työvuorostani pääsisi jo ainakin toiseen suuntaan valoisalla. Kunhan tuo tie tuosta petraantuu, alkaa työmatkakävelykin uudelleen. Eilen kuitenkin kävelin kevyenliikenteenväyliä kaupungista kotiin. Tein ensimmäisen matkan viime syksynä ja käytin silloin kävelyyn aikaa vähän alle kolme tuntia ja kävelysovelluksen oltua tuolloin sekaisin, mittailin matkaa ulkoilukartasta olleen noin 13,5 km. 

Tällä kertaa tavoitteeni oli kävellä pitempää reittiä, joita olikin valittavaksi asti. Ajoimme Opiskelijan kanssa kaupunkiin yliopiston Jyväsjärven rannassa olevaan toimipisteeseen, poika meni luennoilleen autonavain taskussaan ja minä viritin appsit kuntoon ja lähdin kotia kohti. Olin laittanut kenkiini syksyllä ostamani irrotettavat liukuesteet ja ne olivatkin kyllä tarpeen monessa kohtaa reittiä. 

Ensimmäiset, keskustassa kulkemani kilometrit tuntuivat kuin tanssilta, ihana aurinkoinen päivä, mukava sivumyötäinen tuuli ja tuntui, kuin olisin luotu taapertamaan kauas horisonttiin. Tuomiojärven rantaa kulkevan Matti Korpilahden polun varsi näytti vallan erilaiselta kuin syyskuisena, tuolloinkin tuulisena päivänä. Palokkaan asti askel oli kevyt, tuossa vaiheessa kilometrejä oli vasta noin 8. Ohitin marketit ja ABC:n ja jatkoin Palokan puoleista pienempää tietä kohti kotikylää.  Ilmassa oli selvästi keväistä tuntua, mutta kun kilometrejä oli kertynyt noin 13, alkoi askel painaa. Olen kävellyt ja pyöräillyt saman osuuden toiseen suuntaan ja se on selvästi laskuvoittoinen niin päin. Nyt tuntui suorastaan pientä puuskutusta, kun pistin Meindlia toisen eteen. 

Kuuntelin muuten nyt ensimmäistä kertaa pitemmän pätkän äänikirjaa kävellessäni, sillä osuus oli vähäliikenteinen, eikä kuulemisvaikeuksia ollut. Minulla on kuuntelussa kirja nimeltä Vilpittömästi sinun (Pekka Hiltunen). Vasta kolmen tunnin kohdalla aloin varsinaisesti kiinnostua tästä kirjasta. Jos liikennettä on paljon, viihdykkeeksi sopii paremmin Spotify-soittolistani, jonka nimi on kävelycountryt. Osaan kappaleet ulkoa, joten ei haittaa vaikken kuule ihan kaikkea. 

Viimeiset kilometrit lähikoululta kotiin olivat kyllä jo melkoista tuskaa. Vauhtini hiipui ja oikean jalan pikkuvarpaassa tuntui hiertymää. Niin vain laahustin kotiin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Olin kotipihassa hivenen tutisevana ja väsyneenä 3h 40 min käveltyäni siinä ajassa 18,6 km. Se oli luultavasti pisin yhtäsoittoa kävelemäni matka ja hellin ajatusta, että yövuoroväsymyksellä oli jonkunlainen osa, suurempi kuin syksyllä keräämäni kunnon hiipumisella. Mutta perille pääsin ja ainoa vamma oli messevä vesikello pikkuvarpaassa, vain vähän varvasta itseään pienempi. Varusteet toimivat hyvin, en liukastellut ja takin tuuletus toimi.

Vitsikästä oli se, että olin juuri asettunut sohvalle suihkun jälkeen ja latasin kävelyreittiäni iPadille, kun Opiskelija tuli kotiin. Hänen iltainen opintotapaamisensa oli siirtynyt ja ehdin niin ollen juuri ja juuri kotiin ennen häntä, vaikka olimme eronneet oppilaitoksen pihassa neljä tuntia aikaisemmin! Järkisyillä järjestelyämme ei kannata yrittääkään selittää.

Tänä aamuna pelkäsin olevani jumissa, etenkin pohkeitten osalta, mutta ilmeisesti vanha sohvaperuna ei tunne lihasjumeja edelleenkään. En nimittäin taaskaan saanut aikaiseksi venytellä, vaikka aina on pyhä aikomukseni. Kumpa ymmärtäisin, miksi se on niin vastenmielistä. En siis olekaan pahassa dagen efterissä, vaan oikein hyvässä. Sen kyllä myönnän, etten ole notkeimmillani juuri nyt, jonkunlaista tönkköyttä on havaittavissa ja nilkoissa väsymyksen tunnetta. 

Otsikkoa mukailemaan liitän tähän googlailuni tuloksen, kappaleen jota pidetään dagen efter-kappaleiden ykkösenä. Johnny Cashia voi muutenkin kuunnella milloin vain, on muuten ainoa countryartisti, jota Uunituore Aikuinen ja Opiskelijakin kuuntelevat silmiään pyörittelemättä. 

Muutin minkä päätin

upouudet sisarukset

Kirjoitin muutamia viikkoja sitten siitä, tulenko kävelemään caminon yksin vai jonkun toisen kanssa. Jollakin toisella tarkoitin lähinnä Kammenpyörittäjää, joka onkin jo ilmaissut, ettei häntä napostele ajatus tallustaa halki pohjoisen Espanjan, kun kaksipyöräisetkin on keksitty. Oikein hyvä perustelu, enkä ole asiasta millänikään. Olinkin niin ollen tullut jo siihen tulokseen, että kävelisin caminon yksin, se olisi jopa hyväksi minulle. Kun aikani asiaa pyörittelin, olinkin jo vahvasti sitä mieltä, että minun ehdottomasti tulee tehdä tämä asia elämässäni yksin. 

Päätökset on tehty pyörrettäväksi ja nyt olen pyörtänyt päätökseni. Minulla on isosisko, jonka kanssa olemme olleet aikuisiällä melko vähän tekemisissä. Ja kun ajattelee tarkemmin, niin emme ikäeron vuoksi olleet lapsinakaan tyypillinen paita&peppu-parivaljakko. Taisin olla se ärsyttävä perässäjuokseva räkänokka pikkusisko, jonka kannoilta karistamiseen käytettiin keino jos toinenkin. Kun pääsimme lapsuuden ohi aikuisuuden puolelle, asuimmekin jo kaukana toisistamme, kuten edelleenkin. Meillä ei ole sillä tapaa läheiset välit, että tietäisimme kaiken toisistamme, mutta emme kuitenkaan jostain kumman syystä tunnu vierailtakaan toisillemme, ainakaan minun mielestäni. 

Minä en ole koskaan ollut puhelimessa jutustelija, en vapaa-ajalla soita yhtäkään puhelua, ellei ole jotain tähdellistä asiaa, joka pitää heti selvittää. Ei taida olla sisarenikaan, pidämme yhteyttä silloin tällöin tekstarein ja tapaamme harvakseltaan, lähinnä juhlien yhteydessä. Tällä viikolla sisareni kysyi minulta neuvoa erääseen asiaan, taisi muuten olla ensimmäinen kerta, että minä ylipäätään saatoin antaa hänelle jonkun neuvon. Siitä ajauduimme vaihtamaan kuulumisia ja camino-suunnitelmani nousi esille. 

Yhtäkkiä minulle iski jännä tunne, halusin kysyä lähtisikö hän minun kanssani kävelemään Pyhän Jaakobin tien. En tiedä oliko hän ällikällä lyöty, vai mikä hänen reaktionsa oli, mutta kohta hän vastasi, että kyllä hän lähtee! Olen vieläkin vähän hämmentynyt siitä, miten mukavalta ajatus tuntuu ja merkillisellä tavalla luonnolliselta. 

Sisarussuhteissa on jotain erityistä. Vaikka emme näe usein toisiamme, emme juttele kaiken aikaa, emme ole aikuisiällä koskaan riidelleet (en ainakaan muista), olemme kuitenkin jotenkin erityisen tuttuja toisillemme. Hänen kanssaan voin hyvin kuvitella käveleväni rinnakkain satoja kilometrejä, jutellen tai vaiti. Ei tarvitsisi olla vieraskoreaa ja voisi vaikka sanoa, että kävellään tänään eri matkaa, nähdään illalla, tai huomenna. 

Valmiina lähtöön!

Sisareni lupasi kirjoittaa myöhemmin CampaCaminoon vieraskynäpostauksen siitä, millaisia ajatuksia caminon toteuttaminen pikkusiskon kanssa on herättänyt. 

Yksin vain yhdessä?

Viime viikkoina YLE on esittänyt uusintana muutaman vuoden takaisen sarjan Löytöretki. Katsoin sen ensimmäiselläkin kerralla ja pidin ohjelmasta, nyt satuin huomaamaan uusinnat toisen jakson kohdalta ja olen katsonut kaikki esitetyt jaksot Areenasta. Sarjassa kuusi suomalaista, kolme naista ja kolme miestä, kävelevät ryhmänä caminon ja tämä 8-osainen sarja kertoo heidän vaiheistaan ja ajatuksistaan matkan aikana. Sarjan katsominen uudelleen on saanut ajatukseni ahkerasti pyörimään caminossa, vaikka aikeen toteuttamiseen on aikaan vähimmässäkin laskussa puolisentoista vuotta.

Siihen aikaan, kun aloin helliä ajatusta pyhiinvaelluksesta, olin toiveikas, että Kammenpyörittäjä lähtisi kävelylle kanssani. Hän on ilmaissut, ettei ajatus kiehdo häntä, eikä siihen paljon ole nokan koputtamista. Sittemmin olen päätynyt siihen tulokseen, että camino onkin asia, joka minun pitää tehdä yksin. Minut on testattu työhön liittyvissä yhteyksissä erittäin selkeäksi introvertiksi, eikä siihenkään asiaan ole nokan koputtamista. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.

Siksipä ajatus siitä, että olisin kaukana kaikista tuntemistani ihmisistä kuukauden ajan, eikä minun tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään kanssa, ellen haluaisi, saisin olla ns. rauhassa, tuntuu hyvin houkuttelevalta. Olen luonnostani sivulliseksi asettuva ihminen, voin olla toisten ihmisten parissa, osallistuakin, mutta silti olen jossain reunalla. Olen lukenut viime päivinä useita camino-aiheisia blogikertomuksia ja moni on vakuutellut matkan parasta antia olleen kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, lähtipä kirjoittaja matkaan yhdessä jonkun kanssa tai yksin. Voin kuvitella, että minulle ei käy aivan niin, vaan kuljen tuppisuuna 770 km, korkeintaan vastaan jonkun tervehdykseen. Tai sitten minulle käy juuri päinvastoin ja palaan Facebookiin liittyneenä, uudestisyntyneenä ekstroverttina, joka tahtoo olla kaikkien kanssa yhteyksissä koko ajan. Tai sitten jotain siltä väliltä. 

Kotimaisissa caminokertomuksissa ei mitenkään viitattu siihen, etteikö caminoa olisi ihan turvallista kävellä yksin, naisenkin. Amerikkalaisissa yhteyksissä turvallisuusnäkökohtiin kiinnitetään huomiota enemmän, eurooppalaiset tuntuvat olevan yhtenäisesti sitä mieltä, että camino on yksinkin turvallista, kunhan pitää normaaliin tapaan huolen itsestään. Minua ajatus yksin kävelemisestä ei pelota, olen varovainen, enkä ota mielelläni riskejä. Muussa matkailussa olen tottunut pitämään huolta tavaroistani ja katsomaan ympärilleni, missä liikunkin. 

Ajatus matkan taittamisesta jonkun kanssa yhdessä on myös jollain tapaa kiehtova, jos lähipiirissäni olisi ihminen, jonka tuntisin riittävän hyvin ja jolla olisi samanlainen mahdollisuus irrottautua arjestaan caminoa varten. Vieraimmalta tuntuisi ajatus siitä, että liittyisin johonkin ennalta koottavaan ryhmään, jonka jäsenet eivät tunne tosiaan.  Tällaisissa yhteyksissä minusta sukeutuu jollain kummalla tavalla porukan vääpeli, vaikka tiukasti väitän, ettei ota tehtävää omakseni tarkoituksella. Tai sitten olen kiukkuinen jouduttuani seuraan, jota en ole valinnut. 

Nyt en ole voinut muutamaan päivään kävellä työmatkaa, jalat alkavat olla levottomat, mutta sääkarttojen katselu ennen yövuoroa on saanut minut turvautumaan autoiluun. Ehkä huomenna taas laitan Meindlit jalkaani, pipon kunnolla korville ja lähden kilometrien keruuseen.  Se kävisi hyvin vaikka tämän kappaleen myötä, Blake Shelton, Doin' What She Likes. Nuorten miesten äitinä en tosin toivo, että he tekevät ihan kaiken kuten laulun mies.