Aftercamino päättyi ja kävelyretken valmistelu alkoi

Elpyminen caminosta eli aftercamino vei joitakin viikkoja, vaikkei sitä heti huomannut edes tapahtuvan. En edes huomannut sen olevan tarpeen, mutta kyllä se oli. Monenlaista tapahtui niin elimistössä (inhoan sanaa kroppa, enkä keksinyt nyt parempaa sanaakaan, ruumista en oikein tahdo elävästä ihmisestä puhuttaessa käyttää myöskään, vaihdan sanan jos älyän mikä olisi sopivampi) kuin henkisellä puolellakin, kun jokapäiväinen caminolla käveleminen loppui. 

Aluksi unielämä alkoi muuttua. Ensin kaikissa unissa tein mitä teinkin, mutta siinä sivussa kävelin. Sama kuin aktiivisen marjastuspäivän jälkeisenä yönä tekee unissaan mitä moninaisempia juttuja, mutta toisella kädellä kumminkin poimii marjoja. Sitten käveleminen jäi unista pois ja aloin nähdä minuksi tavallisia hauskoja unia ilman  sivutaaperrusta. Myös unentarve ajallisesti alkoi vähetä tavalliseen määrääni, aloin jälleen herätä aikaisin aamulla.

Ruokahalu palasi vähitellen ja nälkääkin tunnen välillä, jos ruokailuvälit venyvät pitkänpuoleisiksi. Mielitekoja on taas, mikä on ihan hyvä, kesä kun on täynnä kaikkea ihanaa syötävää. Nyt on vaikea enää uskoa, miten totaalisesti ruokahaluni katosi matkalla ja miten nopeasti se tapahtui. Ilmeisesti sillä ei ollut kuitenkaan caminolla jaksamisen kannalta mitään kamalia seuraamuksia. Luultavasti ne ihanat viileät kevätsäät (aika kultaa jne) vaikuttivat asiaan, helteessä etenkin juominen olisi paljon tärkeämpää.

Polvissani oli jonkun verran jäykkyyttä matkan jälkeen. Portugalin jäähdyttelyosuudella (oikeastaan lämmittelyosuudella, sillä siellä oli paljon Espanjaa lämpimämpää) lukuisten pitkien portaiden laskeutumisessa piti hieman kiemurrella. Niin kiertoliike kuin suoraan astuminenkin etenkin korkeissa askelmissa tuntui selvästi polvissa. Jonkun verran ne myös narisivat, mutta nyt se on jäänyt pois. Enpä tosin ole juuri katedraalien korkeita portaita tai vuoren rinteitä kiivennytkään viime viikkoina. 

En muistaakseni caminon aikana tai heti sen jälkeen sanonut kertaakaan, että ei ikinä enää. En muistaakseni ajatellutkaan sellaista. Mutta taisin ajatella, että ei pitkään aikaan. Ei tänä vuonna, ei nyt ainakaan tänä kesänä, herranen aika. 

Caminolle en ole lähdössä, mutta pienelle kävelymatkalle kuitenkin. Yksityiskohtia ei ole lyöty lukkoon vielä edes päivämäärien osalta, mutta noin kuukauden kuluttua pakkaan taas rinkkani ja lennän sisareni luokse Englantiin. Teemme siellä muutaman päivän kävelyretken. Retken pituus riippuu siitä, miten saamme aikataulumme sopimaan yhteen. Minullahan pitäisi olla aikaa aivan hulvattomasti käytettävissäni, mutta kyllä sitä kaikenlaisia reunaehtoja on kuitenkin huomioon otettavana.

Suuntana on maan eteläinen osa ja ainakin joitakin osuuksia Wessex Ridgeway Southista. Minua miellyttää erityisesti se, että reitti päättyy Lyme Regisiin, jossa viime vuonna kävin Kammenpyörittäjän ja Opiskelijan kanssa. Siellä on kaunis laituri, joka on tuttu kaunokirjallisista teoksista ja niihin pohjautuvista elokuvista ja tv-sarjoista. Viisastelevan sydämen päähenkilö Anne Elliott käveli laiturilla vesisateessa ja Ranskalaisen luutnantin naisenkin nähtiin siellä odottelevan rakastaan. 

Otin rinkkani jo esille, Kammenpyörittäjä  pesi sen perusteellisesti caminon jälkeen ja rinkka kuivui kaikessa rauhassa monta viikkoa. Siinä ei näy oikeastaan mitään käytön jälkiä, kaikki soljet ja remmit ovat kuin uudet, samoin vetoketjut toimivat hyvin ja kankaan väri on yhtä kirkas kuin ennen caminoa. Jatkuva auringonpaiste olisi voinut sitä haalistuttaa, mutta mitäpä me sellaisesta tiedämme. 

Mietin jo puolipäiväisesti mitä varusteita nyt otan mukaani, etenkin sitä miten vähän tavaroita pakkaan. Tähtään siihen, ettei rinkkani paina kuutta kiloa enempää. En ole kyllä ihan varma paljonko sen tyhjäpainokaan on. Täytyy punnita se heti tänään. Mieluiten juuri nyt, mutta muut vielä nukkuvat. Ehkä maltan odottaa enkä kolistele vielä.

Heti kun päätös kävelyretkestä oli tehty, kävely palasi uniini. Viime yön unessani näimme sisareni kanssa karhun hyvinkin läheltä, mutta olimme suuren sammaleisen kallionlohkareen päällä turvassa. Olin huolissani alapuolellamme kävelleestä nuoresta tytöstä, mutta hänkin pääsi turvaan. Harmittelin unessa sitä, etten saanut karhusta kuvaa. Miten kiva sellaisesta olisi laittaa kuva blogiin, mietin. 

 Tänä sunnuntaina suosittelen kävelymusiikiksi Luke Bryanin kappaletta Do I.

Vieraskynäilyä

Sisareni lupautui kirjoittamaan vieraskynäpostauksen siitä, miltä ajatus yhteisestä caminosta tuntuu hänestä. Tässä se tulee, kuvat ovat hänen ottamiaan viime matkaltaan Englantiin.

"Minulla on monta ystävää ja tuttavaa, jotka ovat kävelleet pyhiinvaellusreittiä Santiago de Compostelaan. Jotkut ovat taittaneet matkaa lomillaan, vähän kerrallaan, usean vuoden aikana. Toiset ovat vuorotteluvapaan aikana kävelleet kuukauden, enemmänkin. Monelle se on ollut jonkinlainen siirtymäriitti, pitkä kävelyretriitti ennen astumista toiseen avioliittoon tai uuteen ammattiin. Keski-ikäisiä ovat kaikki tuntemani caminon kulkijat, ja usea lähtee taipaleelle juuri 50-vuotispäivänsä lähestyessä. Itselläni kyseinen päivä meni jo pari vuotta sitten. Kuulun niihin ihmisiin, joille uskonto on elämisen lähtökohta ja perusta. Monet uskontoon liittyvät rituaalit kiehtovat, ja pyhiinvaellus on ilman muuta yksi sellainen rituaali. Se voisi viedä Roomaan, Trondheimiin, Jerusalemiin tai vaikka Hattulan kirkon vaiheille. Jaakontie on klassinen valinta ja merkittävä siitäkin syystä, että se nykyään yhdistää niin monia ihmisiä, uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta.

Kun sisko tekstasi vinkin uudesta blogistaan, kävin heti vilkaisemassa ja ensin kiinnitin huomioni siihen aktiivisuusrannekkeeseen. Olin itsekin miettinyt sellaisen hankkimista, mutta en tiennyt, olisiko se hyödyllinen tällaiselle tavikselle, jonka urheilut ovat vain pikkuisen enemmän kuin ei yhtään mitään. ”Hyvä, että sisko testaa ja sitten, jos se osoittautuu kelpohärpäkkeeksi, minäkin voin investoida ja kysyä vielä siskolta käyttöohjeita”, ajattelin. Kun sitten jatkoin blogin seuraamista saadakseni tietää, kuinka ranneke toimii, aloin olla varsin vaikuttunut siitä, kuinka hyvin se kannusti siskoa ulos ja kävelemään pitkiä matkoja. Tämähän voisi toimia minullakin. Sisko hoivasi hellästi kenkäpariaan ja minäkin muistin, että en ollut rasvannut omia vaelluskenkiäni. Olin ostanut ne loppukesästä juuri ennen kuin lähdin viideksi viikoksi Englantiin. Määränpääni oli Dorset, ja ihanat kävelymaastot lähtivät heti majapaikan ulko-ovelta. Kopsuttelin dorsetilaiset mudat kenkien pohjasta ja huomasin, että kas, nämähän on Meindlit, niin kuin siskollakin. Kaapista löytyivät myös kävelysauvat, joita olin ulkoiluttanut edellisen kerran yli vuosi aiemmin. Parin kävelylenkin jälkeen uskaltauduin viestittämään siskolle, että olen alkanut taas kävellä hänen bloginsa kannustamana.

Sisko pohti, kävelisikö yksin vai jonkun seurassa. Yksi kohta erityisesti jäi mieleeni. ”Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutten useinkaan syvemmin kiinnostu muista ihmisistä tai heidän asioistaan, enkä myöskään oleta kenenkään olevan kiinnostunut minusta tai minun asioistani. Minua hämmästyttää suuresti, jos joku ilmaisee kiinnostusta minua kohtaan, saatanpa tuntea kiusaantuneisuuttakin.” Ahaa, meitä on siis useampikin. Olisin voinut kirjoittaa tuon kohdan itse. Tästä piirteestä saan aika ajoin moitteita rakkaalta aviopuolisoltani. Yritän sanoa, että hei, älä ota henkilökohtaisesti, minä vain olen tämmöinen enkä osaa muuta. Saman piirteen huomaan omissa lapsissanikin. Jos minä joskus haluaisin kävellä caminoa, niin juuri siskon kanssa. Mutta en kyllä kehtaa ehdottaa, kun hän on jo päättänyt kävellä yksin.

Olen aikuisella iällä vaihtanut ammattia. Olen kotitalousopettaja ja tulevien kotitalousopettajien kouluttaja. Muistan, kuinka joskus ennen Campasimpukan syntyä sisko kysyi jotain ohjetta kalkkunan täyttämisestä tai vastaavasta. Vuosiin hän ei ole enää tarvinnut neuvojani, vaan on ruoka-asioissa paljon asiantuntevampi kuin minä. Työnikin on muuttunut teoreettisemmaksi. Osat ovat vaihtuneet ja nyt se olen minä, joka katselee vinkkejä siskon blogista ja kysyin neuvoakin. Samalla kun sain vastauksia kysymyksiini, vaihdettiin kävelykuulumisia. Ajattelin mielessäni, että jos nyt kumminkin sisko kysyisi, lähtisinkö hänen mukaansa caminolle, niin voisin vastata myöntävästi. Meni minuutti ja sieltä se kysymys tuli! Kylläpä tulin iloiseksi! Emme ole aikuisena tehneet oikeastaan mitään yhdessä. Unissani yhä edelleen pelastan pikkusiskoa tulipaloista ja vuoren jyrkänteiltä. Ja kutsun tytärtäni sisareni nimellä.

Vietin joululomaa siellä Dorsetissa ja pari pitkää kävelyä pitkin kapeita maalaisteitä mahtui ohjelmaan. Kelitkin suosivat. Välillä paistoi kalpean lempeä talviaurinko ja sadekuurot olivat maltillisia. Palaan sinne helmikuussa ja voin kirjoittaa kävelyretkistäni lisää, ja lähettää kuvia lumikellojen koristamista tienpientareista."