Ensin harmitti ja sitten olin tyytyväinen

Olen käyttänyt Garminin vívofit-aktiivisuusrannekettani melkein päivälleen vuoden. Ainoastaan juhlissa ja hienommissa ravintoloissa käydessäni olen jättänyt rannekkeen pois. Muuten se on ranteessani yötä päivää. Askelten keruu on mukavaa, vaikka kilometrit rannekkeen mukaan ja todellisuudessa eivät pidä suurestikaan yhtä. Monin eri tavoin mitattu 8,9 km työmatka on rannekkeen mukaan vain noin 5,5-6 km, mutta ei se haittaa. Mittaan kilometrejä muuten. Välillä rannekkeeseen tulee kuolleita päiviä. En mitenkään usko, että kesäkuun 16. päivä olisin kävellyt vain 287 askelta, kun kuitenkin kävelimme paljon jokaisena reissun päivänä. Laivapäivän tosin bongaa tilastosta hyvin, silloin ei juuri kävelty kuin syömään ja nukkumaan, syömään ja nukkumaan. 

Mielenkiintoisempaa vielä on tieto nukkumisestani. Laite rekisteröi yöllisiä pyörimisiäni ja valveilla oloa hämmästyttävän tarkasti. Joskus kyllä tiedän olleeni toistakin tuntia hereillä, mutta laitteen mukaan kevyessä unessa. Nukun yleensä syvää unta nukahtamisen aluksi noin tunnin pari, sitten alkavat kevyen unen pätkät, joiden välissä on lyhyitä syvän unen tuokioita. Pitemmällä aikavälillä tarkastellessa voi hyvin nähdä yövuoroviikot, jolloin uni sijoittuu hyvin hajanaisesti vuorokauteen ja koostuu lähinnä kevyestä unesta. Voin myös hyvin paikantaa tältä kesältä ne viikot, jolloin olin hyvin kipeänä, yskin yöt ja torkuin päivät. Välillä huolestuttaa kuinka vähän sitä syvää unta oikein kertyy, pitäisi ottaa selkoa kuinka vältttämätöntä se on ja voiko sitä jotenkin lisätä omin konstein. Työni vuoksi en voi käyttää juurikaan mitään nukkumiseen vaikuttavia lääkkeitä, enkä niille kyllä tunne tarvettakaan. 

Melko tavallinen yö                                                          Yö kovassa yskässä

Vuoden käyttökokemuksella voi sanoa, että aktiivisuusranneke on aktivoinut minua. En tosin enää nouse töissä kävelemään edestakaisin, kun ranneke kertoo aktiivisuuden laskeneen, mutta muuten on ollut mukava seurata omaa liikkumistaan näinkin. Olen myös tottunut taas siihen, että rannekello on koko ajan ranteessani, eikä tarvitse kaivaa puhelinta kellonajan tarkistamisen takia. Se kyllä harmittaa, ettei vívofitin näyttö ole valaistu, eikä tarvitse olla kovinkaan hämärää, kun siitä ei enää näe juuri mitään. 

Viime viikolla Berliinin matkalla ranneke napsahti poikki, eikä mitenkään sen kiinnikkeensä kohdalta, johon sain heti kohta ostamisen jälkeen lisävahvikepalankin. Ranneke vain petti ja koko laite putosi kadulle. Onneksi olin kahvilassa ja istuin pöydän ääressä, joten huomasin rannekkeen putoamisen ja sain kerättyä sen talteen. Pidin inkettä repussa päivän ja sielläkin se keräsi mukavan määrän askelia, se oli pisin kävelypäivämme reissussa. Kävimme kysymässä vararanneketta (itse laite irtoaa rannekkeesta helposti, muttei itsestään), mutta Media Markt ei myy vararannekkeita kuin netin kautta. Saturn-liikkeestä sain ostettua kolmen rannekkeen pakkauksen senttiä vaille kolmen kympin hintaan. Olin tyytyväinen, kun sain vívofitin taas ranteeseeni ja sentin vaihtorahan taskuuni. 

Kotiin palattuani tutkin hieman tarkemmin rikkoutunutta ranneketta, sehän oli aivan palasina, siitä irtosi pieniä pätkiä muutaman millin välein. Kirjoitin Garminille reklamaation asiasta maanantaina ja tänään sain heiltä postia aiheesta. Sain vahvistuksen siitä, että minulle lähetetään kolmen vararannekkeen pakkaus tuota pikaa. 

Olen tyytyväinen, eikä minua harmita, että ehdin ostaa itsekin jo samoja vararannekkeita, nytpä niitä riittää vähäksi aikaa ja voin antaa niitä sisarellenikin, jos hänenkin rannekkeensa meinaa lahota ranteeseen. Myös työkaverin vastaava ranneke napsahti poikki joitakin viikkoja sitten, joten aivan parhain mahdollinen materiaali ei tosiaankaan ole kyseessä, kun alle vuodessa tuote hajoaa siinä käytössä, johon on se  tarkoitettu. Olen silti oikein tyytyväinen  Garminin asiakaspalveluun ja jatkan laitteen käyttämistä tästedeskin. Sitten olisin varmaan huomattavasti harmistuneempi, jos olisin pudottanut rannekkeen jonnekin huomaamattani ja menettänyt sen kokonaan, kuten olisi helposti voinut käydä.

Kävelymusiikiksi suosittelen Keith Urbanin kappaletta John Coogar, John Deere, John 3:16.

139 päivää

Löysin eilen aamulla Tielaitokselta unohtuneen lajitteluhatun, se sanoi minulle Puuskupuh, olinhan hengästynyt

Aika kuluu vakionopeudella, vaikkei siltä aina tunnukaan. Takana oleva aika tuntuu menneen nopeasti ja edessä olevaa ei tunnu saavuttavan. Viisi vuotta sitten ja viiden vuoden kuluttua ovat aivan erimittaisia aikamääreitä. Minä itse niiden välissä tunnen olevani sama ihminen, mutten ole. Olen aika erilainen kuin viisi vuotta sitten ja viiden vuoden kuluttua en ole enää tällainen. 

Nyt en kuitenkaan laske päiviä viiden vuoden päähän, vaan tähtäimeni on hieman lähempänä, ensi vuoden alkupuolella. Siellä häämöttää jo camino. Vielä sitä ennen on yksi toinenkin päivämäärä, jota odotan jo innolla. 

Muutama vuosi sitten Kammenpyörittäjä oli vuorotteluvapaalla ja ajattelin silloin, että ehkäpä minäkin sitten joskus. Olin juuri ollut pitkään sairauslomalla nilkan murtumisen seurauksena, melkein puoli vuotta meni keppien kanssa. Ajatus omasta vuorotteluvapaasta ei tuntunut ajankohtaiselta. Työssä  oli tapahtumassa muutoksia, joita ennen tai joiden alussa en tohtinutkaan olla pois. Halusin nähdä, että sopeuden muutoksiin ja pärjään niiden kanssa siinä missä muutkin. Nyt muutoksen vuosi on kääntymässä lopuilleen ja voin todeta pärjääväni. 

Alunperin minun oli tarkoitus järjestää vapaa caminoon vuosilomalla ja säästövapailla, mutta ajatus kolmen kuukauden mittaisesta vuorotteluvapaasta alkoi tuntua houkuttelevalta. Kammenpyörittäjä huomautti samantien, ettei kolmesta kuukaudesta tule kuin vihaiseksi, etenkin jos siitä yli puolet käyttää aiotulla kävelyretkellä. Hetken tuumittuani olin samaa mieltä ja kun keväällä pistin nimen alle vuorotteluvapaa-anomukseeni, hain maksimipituista vapaata, 360 päiväistä.

Viime viikolla istahdimme esimiehen kanssa pöydän ääreen ja allekirjoitimme vuorottelusopimukseni. Kaikki nämä jahkailun kuukaudet tuntuivat rasittavilta, enkä välillä halunnut ajatella koko asiaa. Jahkailupuolesta piti huolen työnantajan ylemmät tahot, jotka pitivät papereita erityisessä huomassaan ehkä sen varalta, että vuorotteluvapaasta säädettäisiin uudelleen tai koko järjestelmä lopetettaisiin. Minulle odottaminen oli ikävää, sillä olin jo asentanut aivoni sille mallille, että pääsisin paussille ja se mahdollisuus, etten alustavista lupauksista huolimatta pääsisikään, tuntui ankealta. 

Nyt kun minulla on monta kopiota tuosta sopimuksesta niin paperilla kuin sähköisenäkin, olen uskaltanut laskea montako päivää vapaan alkuun on. Tänään siihen on 139 päivää. Silloin on maanantai 1.2.2016.

Minulta on kysytty, mitä aion tehdä vapaani aikana. Tärkein asia on tietysti camino, joka sijoittuu vapaani alkuun. Minulla on ennen sitä muutaman viikon valmistautumisaika ja riippuen kävelyseurani ajankäytöstä, voin viipyä matkalla melko vapaan ajan. Sen jälkeen suunnitelmani ovat ei mitään ja mahdollisimman vähän. Tarkoituksella en ota itselleni suuria projekteja lopulle vapaalleni, sillä suurilla projekteillani on taipumus sulaa olemattomiin ja jättää jälkeensä pettymyksen tunteen. Teen mitä tykkään tai en tee mitään. Sen näkee sitten. 

Suosittelen kävely- tai laiskottelumusiikiksi Zac Brown Bandin kappaletta No hurry. Avainsanat Lord ja Heaven mainitaan. 

Aamiainen laiturilla

Järvivesien alkaessa pian olla sopivan uimalämpöisiä on luontouintikauden (avantouinnista ei kehtaa ennen jäitä puhua) aloittaminen alkanut pyöriä mielessä päivittäin. Tämä silmällä pitäen pakkasin reppuni toissailtana, laitoin sinne uimakamppeet ja avantouintipaikan avainkortin. Aamulla tulin kuitenkin vilkaisseeksi uintiseuran tiedotetta, jossa luki selvällä suomella, että uimapaikka aukeaa vasta 15.9. Otin uimavehkeet pois repusta ja lähdin pelkälle kävelyretkelle työpaikkaa kohden. 

Eilen aloitin myös syksyn, sillä lämpötila oli kotipihassa vain 5 astetta, kun kello 6 astuin ulos talosta. Puin päälleni niin pitkät lahkeet kuin hihatkin ja jopa pipon päähäni. Sain Campamiitissä Marjalta tuliaiseksi pipon, joka on juuri sopiva, mukavan istuva päähän, mutta silti joustava ja pienen hiipan muodostava. Jos pääsette joskus Marjan pipolistalle, olkaa iloisia, hänen puikoistaan tulee hyvää jälkeä!

Otin kuitenkin pipon pois päästäni ensimmäisen kilometrin jälkeen, ihan niin kylmä ei sittenkään ollut. Koska minulla oli runsaasti aikaa, kävelin rauhalliseen tahtiin ja kuljin taas uusia polkuja Tikkakosken taajamassa. Auringon noustua nousi myös sumu, kuten näin alkusyksystä usein. Ennen seitsemää kylä näytti vielä hyvin autiolta, vain muutama koiranpissittäjä tuli vastaan ja peltifirman auto ajeli edestakaisin, kenties työkohdettaan etsien. 

Harmittelin edelleen sitä, ettei uimakauteni vielä päässyt alkamaan. Uimapaikka sijaitsee varuskunta-alueen miehistösaunalla, eikä pukuhuoneeseen pääse sisälle ennen kuin uimakortti on syksyllä aktivoitu. Paikan luonteen vuoksi rantaviuhahtelu vaatteiden vaihtamisineen laiturilla ei houkuttele. Sotapoliisi piipahtaa siellä silloin tällöin, sen voi todistaa uimakaverini J kyllä tarvittaessa. 

Seitsemältä Tikkakoski heräsi eloon, bussipysäkeillä näkyi unisia ihmisiä ja kaupat aukesivat. Poikkesin yhteen niistä ostamaan aamiaista ja päätin sittenkin mennä uimarantaan, edes aamiaiselle, sillä minulla oli edelleen aikaa enemmän kuin tarpeeksi ennen työvuoron alkua. Halusin myös nähdä, kuinka paljon aikaa minulta kuluu kävellä kotoa uimapaikalle, jospa talven aikana saisin yhdistettyä caminoharjoittelun ja uimisen kätevästi. 

Matka kotoa uimapaikalle oli 8 km ja aikaa siihen verkkaiseen tahtiin kävellen ja kaupassa piipahtaen kului 1h 35 minuuttia. Ainakin vapaapäivinä uimareissun voisi toteuttaa näinkin ja ehkä palata kotiin bussilla, mikäli aika ei riittäisi enää kävelyyn. Istuin laiturin nokkaan ja söin aamupalaa tyynelle, sumuiselle järvelle tähyillen. Olisipa ollut fiksua ottaa se avainkortti kumminkin mukaan ja kokeilla, joko ovi aukeaisi, joinakin vuosina kortit on aktivoitu jo hieman luvattua aiemmin. 

Viimeinen, viiden kilometrin matka työpaikalle meni mukavasti. Tosin soratieosuus oli juuri lanattu ja reuna oli ikävän kivikkoinen. Olin perillä töissä kolme varttia etuajassa, joten ei ollut kiire suihkussakäymisessäkään. Aamukävelylle tuli matkaa 13 km. 

Tämä ei unohtunut tähän eilen

Iltapäivällä kävelin suorinta tietä kotiin, jolloin matkaa tuli mittariin lisää 9 km. Nyt tavoitteeseeni kävellä 770 km on matkaa enää 82 km. Kotimatkalla lämmintä oli 18 astetta, mikä tuntui huomattavasti viileämmältä kuin edellisillä kävelyillä viime viikolla, jolloin keikuttiin hellerajan molemmin puolin. Nafti 20 astetta olisi minulle juuri optimi, etenkin jos vähän tuulee, ei ole väliä sillä onko tuuli myötäinen vain vastainen. 

Kävelycountryehdukseni tällä kertaa on Blake Sheltonin Who Are You When I'm Not Looking. Olin varma, että olisin jo laittanut tämän kappaleen aikaisemminkin, mutta enpä löytänyt. Pidän sen sanoituksesta, se on jopa vähän vähemmän pöhkö kuin countrykappaleissa yleensä. Jos mahdollista.

Töihin vähän pitempää reittiä

Eilen aamulla heräsin vähän liian varhain ja huomasin, että minulla oli aikaa kävellä hieman pitempää reittiä töihin. Iltapäivällä ei ollut aikaa kävellä kotiin edes lyhintä reittiä, joten olin pyytänyt Opiskelijaa hakemaan minut. Mutta aamulla en vielä ajatellut iltapäivää, vaan pukeuduin kevyesti ja lähdin happirikkaaseen aamuun. 

Taas Vianorilla tykätään

Kun kävelen töihin lyhintä reittiä, matkaa tulee noin 8,9 km ja aikaa kuluu 1h 35min. Nyt kiersin taajaman keskustan ja varuskunnan asuntoalueen kautta niin, että työpaikan ovella Walkmeterissä oli kaikkiaan 12,75 km ja aikaa oli kulunut 2h 22min. 

Kuljin osan matkaa polkuja, joiden varsilla oli upeita vadelmapöheikköjä, niistä sai pientä aamupalaa matkaa ilostuttamaan. 

Kiersin parin uuden työmatkajärven kautta ja ihailin tyyniä vedenpintoja, ajatus luontouimisesta alkoi taas houkuttaa. Olin avantouimari monet vuodet, mutten nykyään oikein innostu ajatuksesta ajaa erikseen autolla uimapaikalle, siinä tulisi kuitenkin ylimääräistä ajoa 15 km/uintikerta. Ehkäpä voisin ottaa syksyä kohden ajatukseksi käydä uimassa niinä aamuina, jolloin muutenkin menen autolla töihin ja jättää uimisen väliin kävelyaamuina. 

Olisi meillä uimakelpoinen järvi ennen varsinaista talvea tässä aika lähellä omalla kylälläkin. Sinne tulee kävelymatkaa noin 4 kilometriä ja pienin lisämutkin siitäkin saisi 10 km lenkin helposti. Ensi viikolla voisinkin yövuoropäivinä tehdä pienen yhdistetyn kävely- ja uintiretken. Minähän en varsinaisesti ole mikään uimari, pysyn auttavasti pinnalla, mutta pidän kovasti kylmästä vedestä ja sen tuomasta euforisesta olosta. 

Tämän illan suositukseni kävelymusiikiksi on Chris Youngin kappale Voices. Siinä on hyviä neuvoja elämään, niin isän kuin mumminkin antamana. Niillä neuvoin pärjää pitkälle.

Kunto palautuu ja paranee

Eilisaamun työmatkajärvi

Monen viikon sairastaminen, vaikkakin vain flunssan, verotti voimia. Ei ollut sen enempää intoa kuin kykyäkään harjoitella caminoa varten. Nyt kun tauti on viimein voitettu ja sääkin on mitä parhain, on kävely taas maistunut. Kävelin eilen aamulla töihin hieman pitempää reittiä ja nautin aamusumuisista maisemista ja viileästä ilmasta. 

Caminosuunnitelmaani (yhteiseen sisareni kanssa) kuuluu melko aikainen keväinen ajankohta. Tarkoitus on lähteä liikkeelle jo maaliskuun puolivälin tienoilla. Tuolloin sää voi olla vielä melko viileä, reitin vuoristoisimmilla osilla ajoittain jopa talvinen. Luulen sellaisen sopivan minulle ja sisarelleni aika hyvin. Minua ainakaan ei haittaa olla hieman kylmissäni aamuisin kävelyä aloittaessamme, enkä pelkää ajoittaista liukkauttakaan. 

Eilen aamulla lähtiessäni työmatkalle, oli lämmintä 8 astetta, ilma tyyni. Olin pukeutunut lyhythihaiseen paitaan ja capripituisiin housuihin (ostin ne muuten Lidlistä, ihan kelpo pöksyt edullisesti). Alkumatkasta sormissani tuntui viileyttä, mutta noin kilometrin käveltyäni olin aivan lämmin. Kun pääsin perille töihin 10,7 km ja 1h 57 min myöhemmin minulla oli oikeinkin lämmin, ilman lämpötila oli tuolloin 12 astetta. Näinpä ajattelen, ettei minun välttämättä tarvitse caminollakaan ainakaan loppupäästä pukeutua aamuisinkaan missään vaiheessa kovin lämpimästi. 

Eilisellä kotimatkalla kello 16 jälkeen ilman lämpötila oli juuri ja juuri yli hellerajan. Kävelin kotiin suorinta tietä, jolloin matka on melkein 9 km. Kasvoni tulivat punaisiksi ja hikoilin kunnolla, otin tämänkin yhtälailla harjoitteluna. Kestän kyllä lämmintä siinä kuin viileyttäkin, kunhan vain asennoidun siihen niin, että siinä säässä kävellään, mitä sattuu tulemaan. Ymmärrän kyllä, että aivan hurjat lämmöt, yli 30 asteiset loppukesällä ovat kyllä minulle liikaa, mutten sellaisiin ole menossakaan.

Päivän kävelymusiikiksi ehdotan Ronnie Dunnin kappaletta Cost of Livin', joka tuo mieleemme Kammenpyörittäjän Amerikan-vuoden ystävien ja tuttujen nykyisen(kin) elämätilanteen. Ehkä meistä moni kumminkin elää täällä vieläkin herran kukkarossa. 

Viileää ja lämmintä

eilisaamun työmatkajärvi

Loppukesän päivät voivat olla lämpötilojen suhteen hyvin vaihtelevia. Olemme saaneet nauttia todella aurinkoisista säistä, mutta lämpötilojen suhteen on ollut sekä viileää, että hellettä. Kävelin niin maanantaina kuin tiistainakin työmatkan molempiin suuntiin keräten kilometrisaldooni lähes 40 km lisää. Aamuiset kävelyt olivat viileitä ja iltapäiväiset kotimatkat helteisiä. Kummatkin matkat kävelin lyhythihaisella paidalla ja puoleen sääreen yltävillä juoksuhousuilla. Ylläni oli huomiovärinen kävelyliivi, joka on aika lämmin ja pariin otteeseen selässäni oli reppu, jonka rikkoutunut vyöklipsi on korvattu Deuterilta tilatulla varaosalla, siitä kiitos Kammenpyörittäjälle, joka tilasi klipsejä useampia varastoon.

Olen miettinyt tulevalla caminollani olevia lämpötiloja. Aikomukseni on siis kävellä camino sisareni kanssa aikaisin keväällä, maaliskuun puolivälistä toukokuun alkuun. Olen ymmärtänyt, että pohjoisessa Espanjassa saattaa tuolloin olla melko viileääkin vielä, jopa lumista paikoitellen. Tämä sopisi minulle mitä parhaiten, sillä pidän huomattavasti enemmän viileästä säästä kuin kuumasta. Liukkauskaan ei liene ongelma, olenhan tottunut luistelemaan meikäläisessä talvisäässä. Jos sittenkin sattuisi erittäin lämmin kevät, ei varmaan kuitenkaan ole liian kuumaa. 

morjestus pusikosta

Minulla on sellainen lämminilmatrauma, että kasvoni muuttuvat hyvin helposti tulipunaisiksi, kun minun tulee lämmin. Ei tarvitse erityisesti edes ponnistella, mutta pienehkökin ponnistelu saa naamani loistamaan kirkkaasti. Se oli äärimmäisen noloa kouluaikoina. Olisin pitänyt liikunnasta, etenkin joukkuelajeista, mutta harmitti sitten olla paloautonpunainen vielä kaksi tuntia myöhemmin historian- tai englannintunnilla. Aikuisenakin tämä ominaisuus on rajoittanut haluani osallistua mihinkään ryhmäliikuntaan. 

Olen kuitenkin ajatellut, ettei sillä ole mitään väliä, jos minun naamani on punainen mennessäni kahvilaan tai yöpaikkaan Espanjassa. Ovat he varmaan nähneet punanaamaisia caminolaisia ennenkin. Jos eivät ole nähneet, niin sittenpähän näkevät. Ehkä minä melkein 50-vuotiaana voin jättää tämän trauman jo taakseni. 

Päivän countryksi valitsin Brad Paisleyn kappaleen I'm still a Guy. Minusta se on varsin vitsikäs ja totuudellinen muuallakin kuin amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran viimeisimmällä USAn reissullamme vuonna 2009. Ajelimme juuri Utahista kohti etelää mukavaa joenvarren highwaytä. Takapenkin poikaset vaikeroivat, kun minä lauloin täysillä mukana.

Nyt taas kulkee

Melkein neljän viikon sairastaminen on tänään virallisesti jäänyt taakse, kävelin taas työmatkan molempiin suuntiin ja lisäsin saldooni 18 km ja kuusi sataa harjoituskilometria tuli täyteen. Tuntui todella hyvältä aamun viileydessä vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa, eikä sen jälkeen yskiä viittä minuuttia. Tein jopa reittiennätykseni työmatkalla, vaikkei minun pitänytkään enää tuijotella kelloa muuten kuin siinä mielessä, että ehdin perille töihin ajoissa. 

Iltasella kävelin kotiin yli kahdenkymmenen asteen lämmössä ja sekin tuntui mukavalta. Mietin sitä, että pian on kulunut vuosi siitä, kun aloitin työmatkan kulkemisen kävellen. Matka on tullut hyvin tutuksi, niin pienet oikopolut kuin asvaltin murtumat. Asvaltin läpi kyllä kasvaa vaikka mitä, tänään huomasin kohdan, josta puski jotain melkoisen voimallista.

Tien reunaan oli myös sakannut perhonen, jota en tunnistanut. Sen siivessä näytti olevan numero 8, mutta luultavasti se oli vain kaksi ympyrää... Tai sitten saman joukkueen muut perhoset olivat selvinneet lennosta paremmin.

Nyt kun olen käyttänyt uusia lenkkareitani muutamia kertoja, olen tullut siihen tulokseen, ettei minulla koskaan aiemmin ole ollut hyviä lenkkareita. Nämä aivan siivittävät askeliani, eikä varpaissa tunnu puutumista, tai jalkapohjissa väsymistä. Pitäisi taas uskaltautua laittamaan Meindlit jalkaan, voi olla ne tuntuvat pitkän tauon jälkeen taas kovilta ja raskailta. 

Päivän kävelycountryksi valitsin soittolistani loppupään kappaleen, joka harvemmin ehtii tulla soitetuksi. Tänään olin niin rohkelikko, että laitoin kappaleet satunnaiseen järjestykseen. Se kyllä hieman häiritsi kävelyäni, joten palaan huomenna normijärjestykseen. Kappaleen esittää Blake Shelton yhdessä Ashley Monroen kanssa.