tiistai 10. toukokuuta 2016

No, miltä nyt tuntuu?


Sisarcaminomme päättyi reilu viikko sitten onnistuneeseen lähestymiseen Santiago de Compostelaan vartin etuajassa aivan aikataulun mukaisesti. Matkan saattaminen päätökseen juuri syntymäpäivänäni oli se tärkeä juttu, josta en ollut valmis tinkimään ihan helposti. Olisimme ehtineet perille 1-2 päivää aikaisemminkin, kiitos loikkien ja loppuvaiheen hyvän kävelyvireen, mutta maltoimme mielemme ja pysyimme aikataulussa. 

Edellisessä postauksessa kävin jo läpi varustelistaani ja siinä olikin kyllä aika paljon kommentoitavaa. Matkustan yleensäkin kevyesti, etenkin vaatteiden ja kosmetiikan osalta, mutta muutenkaan en tarvitse paljon omia, tuttuja tavaroita ympärilleni matkatessani. Ja sitä vähemmän, mitä enemmän matkustamiseen sisältyy kantamista. Caminollahan se on juuri sitä. 

Nyt ajattelin hieman koota ajatuksiani siitä, miltä camino tuntui päänsisäisesti. Perinteisen urheiluhaastattelukysymyksen mukaan, miltä nyt tuntuu? Marja-viiva-Liisamaisesti saatoin sanoa aluksi, että parhaani teen ja katsotaan sitten mihin se riittää. No riittihän se. Maaliin pääsin ja ihan riittävän voittajalta tuntui. Tuntuu edelleen. Mukana on muutama pieni kauneusvirhe kyyteihin turvautumisen muodossa. Jos olisi ollut yksin (ja olisin ollut yhtä hyvissä voimissa), olisin luultavasti puskenut kaiken kävellen, koska minulla ei ollut mitään vaivoja eikä jaksamisongelmiakaan. Tauko Leónissa teki hyvää, vaikka mieli olikin kävelyssä ja poltteli päästä jatkamaan matkaa. Joskus pysähtyminen on paikallaan, ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. 

Ensimmäinen käännekohta tapahtui jo aiemmin, kun juttelimme alkumatkan tuttavien, tanskalaisen pariskunnan kanssa. He palauttivat mieleeni hyggen käsitteen. Tunsin jonkunlaisen henkisen hyökyaallon käyvän lävitseni siinä espanjalaista mustamakkaraa syödessäni ja siihen liittyi hieman nolostustakin. Olin tainnut piiskata sisartani hieman liikaakin, kiirehtiä ja hoputtaa. Pidin liikaa lukua minun caminostani, vaikka hänellä oli  hänen caminonsa. En muista pariskunnan rouvan nimeä, mies taisi olla nimeltään Ole. Heitä on kiittäminen siitä, että aloin ottaa hieman rennommin lopun matkan. Ei se tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi hieman harmissani loikatuista pätkistä, mutta ymmärrän, ettei harmistukselle ole tarvetta, eikä edes syytä. 

Kun tekee jotain ensimmäistä kertaa, on tietysti aluksi noviisi. Voi lukea muitten kokemuksia, tai kuulla kertomuksia. Ne lukee ja kuulee, mutta ne ovat sanoja vain siihen asti, että omat jalat ovat nilkkoja myöten savessa. Silloin syttyy lamppu pään päällä, että ai jaa, tältä tuntuu kun vie mennessään koko mesetan kenkiensä pohjassa. Se on ärsyttävää, mutta totta. Aivan teknisetkin asiat on vaikea mieltää (ja uskoa) ennen kuin ne oikeasti kohtaa, saati henkimaailman jutut. Se on kuitenkin ihan luonnollista. Sitten kun aloittaa uuden asian, vähitellen pääsee kärryille siitä, mistä on kyse. Käsitykset muuttuvat, luulot oikenevat, pelot jossain asioissa häviävät ja toisissa kasvavat. Vähän sama juttu kuin ensikertalainen ottaa koiran. Voi lukea kaikki maailman koiraoppaat, mutta vasta kun se karvakasa on kotona, alkaa totuus paljastua. Ehkä se onkin avain siihen, että ihminen uskaltaa kokeilla uusia juttuja. Kun ei tiedä, mihin ryhtyy.

Caminolla rutiineihin luiskahtaminen vei noin viikon. Siinä ajassa ehti muodostua päivärutiini ja alun järkytys kaikesta uudesta ja siitä, että tämä tosiaan alkaa joka aamu uudelleen ehti hieman laskeutua. Minä en pysty kertomaan miltä olisi tuntunut taivaltaa vaivojen kanssa, rakkojen tai kipujen. Aivan kauhistutti katsoa ihmisten varpaita, kuinka niitä oli teipattu yhteen ja rakkolaastareita liimailtiin ja irroteltiin. Minulle ei tullut yhden yhtä rakkoa, joten minun on turha elvistellä, että kyllä ne kestää ja voihan sitä kävellä kipeilläkin jaloilla. En tiedä olisinko voinut kävellä sellaisilla, joita näin pahimmillaan. Tai jos olisi ollut koko ajan muita kipuja. Minun oli helppo kävellä, kun ainoa "vaiva" oli se, että jalkaterät väsyivät päivittäin loppumatkasta, kengät tuntuivat aamua ahtaammilta. 


Kun tekee samaa rutiininomaista asiaa pitkään, on aikaa ajatella. Kyllä minä ajattelinkin, kaikenlaista. Vietimme sisareni kanssa pisimmän yhtäjaksoisen kahdenkeskisen ajan koskaan, eikä se välttämättä (suurella todennäköisyydellä) enää toistu. Juttelimme paljon lapsuudestamme, perheestämme, sellaisesta mitä en ole ajatellut vuosiin. Paljon kuljimme aivan hiljaa, mitä arvostin suuresti. En halua puhua koko aikaa, kenenkään kanssa. Välillä kuljimme vähän eri matkaa, minä usein saavuin hieman aikaisemmin perille ja välillä ehdin järjestää majoituksen valmiiksi, mikä oli sisarelleni mukavaa, etenkin huonolla säällä. 

En kuunnellut musiikkia kävellessäni kuin kerran, sinä päivänä jolloin kävelimme koko päivän eri matkaa. Oli hyvä seurata ympäristöä, liikennettä, muita kulkijoita, pitää tilannetietoisuutta yllä. Iltaisin toisinaan kuuntelin voimakappaleitani, joista tekin olette saaneet nauttia kävelycountryvideoitten kautta. Enimmäkseen siis olin hiljaa ja ajatukseni vaeltelivat siellä täällä. Minulla ei ollut mitään huolia eikä murheita käsiteltävänäni, ei suuria asioita, joita halusin jättää taakseni tai muuttaa. Siksi minun oli helppo vain kävellä ja antaa matkan huveta. Minulla oli myös erityisen mukava matkan päätös tiedossa, kun Kammenpyörittäjä oli tulossa minua vastaan ja pääsisin heti ikävästäni. 

Matkalla kohtasimme monta mieleenjäänyttä ihmistä, mutta keneenkään en tutustunut niin paljon, että olisin vaihtanut yhteystietoja. Tämäkin pieni kanssakäyminen johtui sosiaalisemmasta sisarestani, minä olisin voinut hyvin kulkea matkan sanomatta mitään kenellekään, paitsi kiitos ja anteeksi. Ehkä liioittelen vähän. Muistan monta ihmistä nimeltä ja vielä enemmän kengistään tai repuistaan, sitä kun katselee ihmisiä lähinnä takaapäin. Monen monta kävelytyyliä jäi mieleeni ja montaa ihmistä tervehdin aina, kun satuimme samaan kahvilaan. Silti olin caminosivullinen, niin kuin olen sivullinen aina kaikessa muussakin kuin aivan omassa lähipiirissäni. Se on omavalintainen paikkani maailmassa, eikä se muuttunut caminollakaan miksikään.

Jos joku kysyy minulta nyt miksi läksin, ei minulla ole siihen edelleenkään muuta vastausta kuin se, että halusin. Minulla oli mahdollisuus ja käytin sen. Matkani tarkoitus ei ole avautunut minulle vielä muulta kuin aivan fyysiseltä tasolta, kokeilin pystynkö ja pystyin. Sen tiedän, että elämäni tärkeät asiat ja ihmiset ovat vielä tärkeämpiä minulle nyt, kun olin irrallani tavallisesta elämästäni tovin. Tiedän, että haluan olla vastaisuudessa heille enemmän läsnä, avuksi, iloksi ja hyödyksi. Humble And Kind. Mikäli uusia ulottuvuuksia ilmenee, saatan niistä kertoa, saatan pitää ne itselläni. 

Jos joku kysyy minulta lähtisinkö uudelleen, en tiedä siihenkään vastausta. Kävellä haluan, pitkiäkin matkoja ja ehkä yksinkin, tai Kammenpyörittäjän kanssa, jos hän suostuisi. Mutta tällä erää luulen Camino Francesin ainakin kokonaisuutena olevan kertakokemus. Mutta voin olla väärässäkin. Hyvä kokemus se kuitenkin oli. Märkä, kurainen, viileä, pitkä, puuduttava, hyvä.

Jos joku kysyy minulta kannaattaako caminolle lähteä, noin ylipäätään tai kannattaako kysyjän lähteä, niin vastaan ettei se ole lainkaan kannattavuuskysymys. Jos minä sen kävelin, niin luultavasti lähes jokainen kysymyksen esittänytkin siihen pystyisi. Järkikysymyskään se ei ole, ei oikein voi kysyä onko järkeä lähteä caminolle. Erityisen järjettömältä se tuntuu alkuvaiheessa, kun ei vielä ole päässyt rutiiniin. Jos joku ihminen haluaa lähteä caminolle ja hänellä on siihen mahdollisuus, niin suosittelenko häntä lähtemään? Kyllä minä suosittelen. Eihän sole ku kävellä! <sarkasmia.

Olette jaksaneet (kenties) lukea näin pitkälle vain sen toivossa, että tiedossa olisi lisää kävelycountrya ja sitähän on. Tämänhetkinen ykkösartistini, henkinen oppi-isäni ja guruni (just kiddin') Tim McGraw lauleloi nyt teille yhdessä Faith Hillin kanssa veisun nimeltä Meanwhile Back At Mama's.

8 kommenttia:

  1. Ja vaikka lukija olisikin kävellyt jo caminon, on kokemus luultavasti erilainen :) Voi kun odotan omaani jo kovin!

    Nuo kävelemättömät kilometrit, voithan kävellä ne joku päivä jos siltä tuntuu? Paljon niitä yhteensä muuten jäi kävelemättä?

    Itse en odota varsinaisesti mitään caminoperhettä saavani, mutta uteliaana uskoisin juttelevani useammankin kanssa. Uskon kuitenkin sinun tavoin kaipaavani niitä hiljaisiakin hetkiä. Onneksi meillä on mieheni kanssa helppo olla yhdessä myös hiljaa.

    Kiitos taas kun jaoit tuntemuksiasi. Jotain saa ja pitääkin pitää itsellään, osasit kiteyttää ajatuksesi matkasta hyvin. Suuria yllätyksiä siinä ei jo lukemani perusteella tullut, ainoastaan nuo kävelemättömät kilometrit, miten niihin olet ensin reagoinut. Hyvä että löysit rentouden matkaan, samaa toivon itseltänikin. Että osaisin joustaa jos tarvitsee, ennenkaikkea itselleni.

    Sitten yksi tärkeä kysymys: oletko osannut pitää taukoa kävelystä :D?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, kokemus on erilainen, mutta tapahtuma voi olla sama, vaikkapa se kaatosade kuudetta päivää, tai se mesetan tarttuminen matkaan :D

      En siinä mielessä haikaile niitten kävelemättömien kilsojen perään, että ajattelisin niissä olleen jotain korvaamatonta, tai jääneeni paitsi jostain mahtavasta näkymästä (kun kaikki kohokohtapaikat kumminkin kävin), vaan lähinnä siitä kokemuksen "täydellisyydestä", että olisin "tehnyt ihan kaiken". Kun valitsimme yliloikattavan kohdan, valitsimme sen sieltä mesetalta, jota kävelimme kumminkin kunnolla ja sellaiset osat, joilla ei ole mitään erityisen hienoa nähtävää. Yksi 15 km loikattiin sitten majoitussyistä, tai mukavuussyistä, sille ei sen kummempaa syytä ollut. Kaikkiaan loikimme vähän yli 100 km. En usko tahtovani kävellä juuri niitä joskus, siis että menisin ikään kuin paikkaamaan.

      Portugaliosuudella kävelin vielä noin 15 km päivässä, kun kävimme katsomassa erilaisia paikkoja ja mahtava ranta jne. Kotona olen ollut kiireinen, eilen kävin tunnin lenkillä, muttei sille tullut mittaa kuin 5,5 km :D Ihan nyyserömatka :D Lenkkarit tuntuivat mahtavan kevyiltä, hyvä etten noussut ilmaan. Unissani kävelen edelleen kaikki yöt, siinä muiden unissa tekemieni asioiden ohessa, aina vaan kävelen ja niin sanoo siskonikin tekevänsä.

      Poista
  2. Tuo on muuten niin totta: kun kävelen 8 kilsaa (yks tietty lenkki), tuntuu se hupsaukselta :D Nyt olen juuri kotona syömässä lounasta kun toin koiran välillä kotiin.
    Ihmiset katsovat minua oudosti kun kävelen "muka juoksupoluilla" nämä kengät jalassa. Varmaan ajattelevat ettei raukalla ole lenkkareita ;)

    Lisäkysymys: nousiko kunto matkan aikana vai oliko jatkuva kävely ennemminkin rasite kropalle? Laihduitko? Tärkeitä kysymyksiä :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunto kyllä nousi paljon, niin paljon oli ylämäkiä ja kestävyyttä tuli lisää. Olen muutenkin aika sitkeä, joten pitkään kestänyt kävely päivittäin ei sinänsä ollut mitenkään se rasittavin juttu. Meillä oli aina hyvä palautumisaika, kun kävelimme noin klo 7-13 välisen ajan. Loppukesästä tuohon yhden aikaan kuulema kannattaa olla viimeistään perillä kuumuuden vuoksi, kannattaa lähteä aikaisemminkin kuin seitsemältä, jos pitää kävellä 25 km päivässä.

      Nukuin 8-9 tuntia joka yö ja lepäsimme iltapäivät, joten sinänsä en väsynyt mitenkään kumulatiivisesti. Painoa lähti noin 7 kiloa.

      Poista
  3. Kiitos vastauksista maalisuoran jälkeen. Ne olivat paljon antoisampia kuin "parhaani yritin" puuskahdukset. Minusta oli ihan hyvä, että täydellisyydestä piti vähän tinkiä. Paljon onnea uusille vuosille ja seikkailuille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mummeli, aivan varmasti on hyvä hieman kohdata omia täydellisyyden vaatimuksia ja miettiä, onko niillä oikeasti mitään väliä. Paljon tärkeämpää on se, mitä tekee kuin se mitä jää tekemättä, tässä kontekstissa siis. Se oli hieno asia, että sain siskoni uudelleen elämääni, olemme olleet koko aikuiselämämme kaukana toisistamme ja olemme jatkossakin, mutta varmasti kuitenkin läheisempiä kuin ennen tätä.

      Poista
  4. Moi ja onnittelut suorituksesta. Kun aikoinaan -07 kävelimme ekan Caminomme SJPdP:sta Leoniin, kiitimme kokemuksesta, mutta emme aikoneet enää ikinä tehdä samaa... hah! Ei mennyt kuin pari kuukautta ja suunnittelimme jo seuraavaa, eli Caminon lopun kävelemistä.
    Sen jälkeen on talsittu Camino del Nortea ja pariin otteeseen Portugalin Caminoa. Ehkä tulevana syksynä suuntaamme taas bogadillojen reitille.

    Eli vannomatta paras. Kaipuu Caminolle voi yllättää!
    t. Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se on yksi pitävimpiä totuuksia, tuo vannomatta paras :) Portugal kiinnostaisi kyllä... Ja pitkät kävelyt Englannissa.

      Poista